Phuket: If not now, when? If not you, who?

Tänään on ihanan reissumme viimeinen kokonainen päivä. Tai kyllä huominenkin vielä menee kokonaan Thaimaassa, mutta osin jo kotimatkan merkeissä. Nimittäin lennämme illalla Bangkokiin ja sieltä lähdemme älyvapaaseen aikaan klo 02 la-su-yönä kohti kotia.

Blogia aloittaessani kirjoitin aiheesta "Kannattaako?" No, kannattiko? Millainen on retken tilinpäätös?
Rahallisesti tietysti kannattamaton, hyvin vahvasti. Mutta ei kaikkea voi mitata rahassa. Rahalle tuskin on parempaa käyttöä, kuin yhteinen aika omien rakkaiden kanssa, yhteiset muistot ja kokemukset. Niitä saa kotikeittiössäkin, mutta joskus on hyvä nähdä muutakin. Kassavajetta ehtii sitten ajan kanssa paikkailemaan.

Kokemusmielessä reissu on ollut huikea. Olemme tehneet, nähneet ja kokeneet paljon. Osin jo meille aikuisille jo tuttua, mutta vähintään lapsille uutta. Lapset ovat oppineet kaikin tavoin rohkeutta, avoimuutta, avarakatseisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Niin mekin. On ollut myös hienoa nähdä omissa lapsissaan käsittämätön määrä piileviä taitoja, vahvuuksia ja ihania piirteitä, jotka tämä reissu on tuonut esiin. Noita pieniä rakkaita miehiä voi vain ihailla. Tuollaisilla pojilla on vain taivas rajana!

Ilo. Välillä tekee niin hyvää antaa vain mennä, lopettaa nihkeily ja rajoituksiin takertuminen. Löytää itsestään Tarzan, Peppi Pitkätossu tai sisäinen sankari. Sitä huomaa, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka lakkaakin pingottamasta ja tekemästä niinkuin järkevän aikuisen ihmisen kuuluu. Hyvää tapahtuu. Loppujen lopuksi aika moni asia on mahdollinen, kun vain ryhtyy siihen. Ja siitä kumpuaa ilo. Yes, we can! Jos sitten vähän rapatessa roiskuu ja tekevälle sattuu, niin mitä siitä? Elämän jälkiä ja taistelun arpia...

Taistelun arpia on tällä reissulla kerätty mekin. Niitä on sekä fyysistä että henkistä lajia. En ole tänne blogiin jokaisesta vastoinkäymisestä kirjoittanut, mutta voitte arvata, että niitäkin on ollut. Osa on johtunut erilaisista kulttuureista (esim. aikataulut tai ruokakauppojen valikoimat), osa on ollut pikku haavereita (onneksi isommilta on vältytty), kaikki olemme vuorotellen päässeet nauttimaan jallan iloista (maitohappobakteereista huolimatta) ja kyllä välillä on ollut niitäkin hetkiä, että tekisi mieli toivottaa perheen hapannaama (kukin meistä vuorollaan) huitsin kuuseen hetkeksi. Aina ei ole paras päivä. Mutta eipä ole kotonakaan. Olennaista on tarkertua hyvään, ei pahaan.

Toiset meistä elävät kuin hiilloksena hehkuen. Lämpöä riittää kaikille ympärillä. Yhdet palavat tasaisella liekillä kuin Havin kruunukynttilät ja heihin voi luottaa - tuli ei pääse hiipumaan, jos ei roihahtamaankaan. Jotkut lyövät kipinää, jatkuvasti uutta. Yksikään päivä ei ole toisensa kaltainen. Eräät meistä elävät roihuten, vähän överisti hyvässä ja pahassa. Tämän reissun jälkeen, kun on saanut vapauttavasti roihuta kuukausia, mä olen entistä vakuuttuneempi, että kaikkia tulia tarvitaan, mutta kaikkein eniten tarvitaan sitä, että palo ei sammu. Kipinöi, hehku, roihua tai pala kauniin tasaisella liekillä. Jokaisella on sisäinen palo. Kunhan palaa. Burn baby, burn!

Tästä reissusta haaveillessa ja sitä suunnitellessa kävin monia keskustelunpätkiä aiheesta "oispa kivaa itsekin" tai "sitten kun". Niin sitä itsekin tuli ajateltua. Mutta entäs jos sittenkin NYT?  Ja entäs jos sittenkin IHAN ITSE? Lopulta kun esteitä alkaa taklaamaan yksi kerrallaan, huomaa, ettei niitä lopultakaan ole. Hidasteita ehkä ja hankaloittajia varmasti, mutta totaalisia esteitä... tuskinpa lopultakaan.

Mikä siis on lopputulos?
Kannatti! Todellakin. Reissu oli yhteisiä hetkiä, kiireettömyyttä, kuvia albumiin, tarinoita takan äärelle, sisäpiirin vitsejä, yllätyksiä, tilannekomiikkaa, raivoa ja riemua. Bensaa liekkeihin!

Jos siis ei nyt, niin koska sitten? Jos et sinä, niin kuka sitten?