Kotona ollaan. On aika kirjoittaa blogin viimeinen luku. Tämä meidän arkielämä on tavallisempaa ja toisenlaista kuin oli talvi Aasiassa. Ihanaa sekin, mutta yksityistä, ei siis blogin ainesta :)
Koneemme laskeutui eilen Helsinki-Vantaalle illansuussa. Rakas perhe oli vastassa. Tuntui ihanalta nähdä tutut kasvot ja päästä halaamaan. Lopulta täällä... Lapset bongailivat kotimatkalla tuttuja paikkoja kuin pitemmänkin poissaolon jälkeen: Jäähalli! Jalkapallostadion! Vapaalan mutka! Ja kun vihdoin pääsimme omaan pihaan, kuinka hienolta se tuntuikaan. Piha kylpi keväisessä auringossa, narsissit kukkivat kuistin kaiteella, lumi oli jo sulanut pihatieltä ja autopaikalta. Nousta portaat kotiovelle ja vihdoin.... kotona!
Nyt olemme jo asettuneet. Pyykkikone laulaa, lumikolaa on käytelty ahkerasti ja kasseja purettu. Suihkusta tulee kunnolla vettä, ihan sen lämpöistä kuin haluaa. Oma sänky on ihana. Oma keittiö on ihana. Sauna on ihana. Hesari on ihana. Jääkaappi oli täynnä ihania herkkuja, joista olemme ottaneet ilon irti. Ruisleipää, lohikeittoa ja savustettua lohta, maitoa, kunnollista juustoa. Mahtavaa, kiitos! Koirakin kotiutui naapurista erittäin hyvinvoivana ja iloisena. Sydämellinen kiitos Hukan hoitoperheelle.
Aamulla kiskoin uskolliset Sorelit ja toppahousut jalkaan ja kävin kahlaamassa Hukan kanssa aamulenkin Vapaalan lumisilla, auraamattomilla kaduilla. Se muuten ON raskaampaa kuin hiihdellä varvassandaaleissa ja hellemekossa. Mutta niin puhdasta, raikasta ja rauhallista oli rakkaan kylämme raitilla, että nautin täysin siemauksin. Kävimme myös Stigaa kiskoen päiväkodissa jo moikkaamassa kavereita ja muutamia kiireisimpiä arkisia asioitakin on ehditty hoitaa. Tästä se taas lähtee rullaamaan.
Lämmin kiitos koko perheemme puolesta kaikille, jotka olette jaksaneet pysyä matkassa mukana. Kiitos ihanista viesteistä blogiin ja sähköpostiin ja anteeksi, kun blogiin oli hankala saada viestejä perille. Blogia on luettu 3 kuukauden aikana reippaasti yli 7000 kertaa, huimaa. On ollut mukava tietää, että kotipuolessa ollaan hengessä mukana. Ja teidän kaikkein läheisimpien on varmasti yhtä mukava tietää, ettei matkakuvasulkeisia ole jälkikäteen tiedossa, kiitos blogin. Kuvia on satoja ja satoja, mutta emme kenellekään väkisin tyrkytä niitä nähtäväksi, ha haa.
Blogin tarkoitus tuli varmasti täytettyä. Halusimme läheistemme tietävän missä menemme ja mitä kuuluu - ja että lapsilla on kaikki hyvin. Halusimme myös blogin välityksellä lähettää auringonvaloa, iloa ja inspiraatiota tänne talven keskelle. Jos jollakulla on ajatuksena lähteä pienten lasten kanssa vastaavantyyppiseen reissuun, toivottavasti tämä valoi uskoa ja intoa; sinne vaan maailmalle, kyllä se sujuu!
Ihana matka on tehty. Muistot ja kokemukset pysyvät. Oma elämä täällä Suomessa tuntuu hyvältä. On ihanaa, että meillä on ihania ystäviä, perhettä ja läheisiä - haluaisimme niin taas nähdä teitä kaikkia.
Nähdäänhän pian?
maanantai 2. huhtikuuta 2012
lauantai 31. maaliskuuta 2012
Phuket: Viimeiset kiusaukset
Lähtöpäivän levottomuutta ilmassa. Tänään olemme pysytelleet tiiviisti hotellin altaalla, kuten kaikkina näinä Phuketin päivinä. Ei yhtään kiinnosta mennä täältä ulos, kun meininki täällä ei oikein ole sitä, mitä olemme reissulta hakeneet. Sitä paitsi tarkoitus nimenomaan oli ottaa muutama viimeinen päivä ihan iisisti ja toipua reissaamisen rasituksista ennen pitkää kotilentoa. Tosin tässä kävi vähän niin, että ainakin allekirjoittaneella stressitasot nousevat tappiinsa tästä paikallaan olemisesta. Ei meinaa jaksaa olla vain. En ymmärrä, kuinka joku jaksaa maata viikon altaalla lukemassa. Mutta tosiaan tyylinsä kullakin, tuskinpa kaikki meitäkään ymmärtävät...
Jännitystäkin ilmassa väreilee... hmmm.... Ostimme tietoisesti aika myöhäiset lennot täältä Bangkokiin. Paljon ei ole Air Asialla varaa myöhästyä, jos mielimme Suomen lennolle ehtiä (tai siis Bangkok-Amsterdam). On siinä nyt pieni pelivara, mutta pitäkäähän peukkuja, että ehdimme pitkälle lennolle. Etenkin, kun huomenna on aprillipäivä...
Tämä meidän hotelli on muuten aika ihana. Missään ei nimittäin olla saatu tällaista palvelua. Kun tulimme, respassa oltiin sitä mieltä että noin kivoille pojille parempi huone. Meidän pieni edullinen perushuone vaihdettiin isoon ihanaan sviittiin, joka on erillisen pikku-uima-altaan äärellä. Lisävuoteesta ei maksua (olimme valmistautuneet nukkumaan kaikki 4 samassa parisängyssä), ei myöskään lasten aamiaisista tms. Pepelle tuli tänään altaalle yllättäen iso kulhollinen suklaamuroja, ihan vaan iloksi. Ja Peppe-poikahan popsi hyvällä halulla! Ja kun eilen kysyimme paljonko maksaa ja kauanko kestää taksi lentokentälle (1000 bahtia ja 45 min-tunnin), niin tänään hotellin mukava poika ilmoitti, että lähtee erikseen meidät sinne viemään, eikä se tietenkään maksa mitään. Aika asiallista palvelua, vai mitä? Ihanaa, että tämä sattui tähän loman loppuun.
Vielä en sano heippa. Päivittelemme ehkä ryytyneitä kuulumisia Bangkokin tai Amsterdamin kentältä ja vasta kun pääsemme kotiin, on aika sulkea blogin kirjat ja kannet. Nyt toivomme sujuvaa matkaa. Lähtötilanne on vähän väsynyt, kun eilen tuli illalla istuttua aika myöhäiseen parvekkeella. Suolakurkut, jääkylmä rasvaton maito, paahdettu ruisleipä, voi ja kermainen lohikeitto paksusti tuoreella tillillä höystettynä kummittelevat mielessä... Mutta kolme lentoa ja hirveästi tunteja vielä edessä ennen kuin oman kodin ja jääkaapin ovi aukeaa. Huh!
Jännitystäkin ilmassa väreilee... hmmm.... Ostimme tietoisesti aika myöhäiset lennot täältä Bangkokiin. Paljon ei ole Air Asialla varaa myöhästyä, jos mielimme Suomen lennolle ehtiä (tai siis Bangkok-Amsterdam). On siinä nyt pieni pelivara, mutta pitäkäähän peukkuja, että ehdimme pitkälle lennolle. Etenkin, kun huomenna on aprillipäivä...
Tämä meidän hotelli on muuten aika ihana. Missään ei nimittäin olla saatu tällaista palvelua. Kun tulimme, respassa oltiin sitä mieltä että noin kivoille pojille parempi huone. Meidän pieni edullinen perushuone vaihdettiin isoon ihanaan sviittiin, joka on erillisen pikku-uima-altaan äärellä. Lisävuoteesta ei maksua (olimme valmistautuneet nukkumaan kaikki 4 samassa parisängyssä), ei myöskään lasten aamiaisista tms. Pepelle tuli tänään altaalle yllättäen iso kulhollinen suklaamuroja, ihan vaan iloksi. Ja Peppe-poikahan popsi hyvällä halulla! Ja kun eilen kysyimme paljonko maksaa ja kauanko kestää taksi lentokentälle (1000 bahtia ja 45 min-tunnin), niin tänään hotellin mukava poika ilmoitti, että lähtee erikseen meidät sinne viemään, eikä se tietenkään maksa mitään. Aika asiallista palvelua, vai mitä? Ihanaa, että tämä sattui tähän loman loppuun.
Vielä en sano heippa. Päivittelemme ehkä ryytyneitä kuulumisia Bangkokin tai Amsterdamin kentältä ja vasta kun pääsemme kotiin, on aika sulkea blogin kirjat ja kannet. Nyt toivomme sujuvaa matkaa. Lähtötilanne on vähän väsynyt, kun eilen tuli illalla istuttua aika myöhäiseen parvekkeella. Suolakurkut, jääkylmä rasvaton maito, paahdettu ruisleipä, voi ja kermainen lohikeitto paksusti tuoreella tillillä höystettynä kummittelevat mielessä... Mutta kolme lentoa ja hirveästi tunteja vielä edessä ennen kuin oman kodin ja jääkaapin ovi aukeaa. Huh!
perjantai 30. maaliskuuta 2012
Phuket: If not now, when? If not you, who?
Tänään on ihanan reissumme viimeinen kokonainen päivä. Tai kyllä huominenkin vielä menee kokonaan Thaimaassa, mutta osin jo kotimatkan merkeissä. Nimittäin lennämme illalla Bangkokiin ja sieltä lähdemme älyvapaaseen aikaan klo 02 la-su-yönä kohti kotia.
Blogia aloittaessani kirjoitin aiheesta "Kannattaako?" No, kannattiko? Millainen on retken tilinpäätös?
Rahallisesti tietysti kannattamaton, hyvin vahvasti. Mutta ei kaikkea voi mitata rahassa. Rahalle tuskin on parempaa käyttöä, kuin yhteinen aika omien rakkaiden kanssa, yhteiset muistot ja kokemukset. Niitä saa kotikeittiössäkin, mutta joskus on hyvä nähdä muutakin. Kassavajetta ehtii sitten ajan kanssa paikkailemaan.
Kokemusmielessä reissu on ollut huikea. Olemme tehneet, nähneet ja kokeneet paljon. Osin jo meille aikuisille jo tuttua, mutta vähintään lapsille uutta. Lapset ovat oppineet kaikin tavoin rohkeutta, avoimuutta, avarakatseisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Niin mekin. On ollut myös hienoa nähdä omissa lapsissaan käsittämätön määrä piileviä taitoja, vahvuuksia ja ihania piirteitä, jotka tämä reissu on tuonut esiin. Noita pieniä rakkaita miehiä voi vain ihailla. Tuollaisilla pojilla on vain taivas rajana!
Ilo. Välillä tekee niin hyvää antaa vain mennä, lopettaa nihkeily ja rajoituksiin takertuminen. Löytää itsestään Tarzan, Peppi Pitkätossu tai sisäinen sankari. Sitä huomaa, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka lakkaakin pingottamasta ja tekemästä niinkuin järkevän aikuisen ihmisen kuuluu. Hyvää tapahtuu. Loppujen lopuksi aika moni asia on mahdollinen, kun vain ryhtyy siihen. Ja siitä kumpuaa ilo. Yes, we can! Jos sitten vähän rapatessa roiskuu ja tekevälle sattuu, niin mitä siitä? Elämän jälkiä ja taistelun arpia...
Taistelun arpia on tällä reissulla kerätty mekin. Niitä on sekä fyysistä että henkistä lajia. En ole tänne blogiin jokaisesta vastoinkäymisestä kirjoittanut, mutta voitte arvata, että niitäkin on ollut. Osa on johtunut erilaisista kulttuureista (esim. aikataulut tai ruokakauppojen valikoimat), osa on ollut pikku haavereita (onneksi isommilta on vältytty), kaikki olemme vuorotellen päässeet nauttimaan jallan iloista (maitohappobakteereista huolimatta) ja kyllä välillä on ollut niitäkin hetkiä, että tekisi mieli toivottaa perheen hapannaama (kukin meistä vuorollaan) huitsin kuuseen hetkeksi. Aina ei ole paras päivä. Mutta eipä ole kotonakaan. Olennaista on tarkertua hyvään, ei pahaan.
Toiset meistä elävät kuin hiilloksena hehkuen. Lämpöä riittää kaikille ympärillä. Yhdet palavat tasaisella liekillä kuin Havin kruunukynttilät ja heihin voi luottaa - tuli ei pääse hiipumaan, jos ei roihahtamaankaan. Jotkut lyövät kipinää, jatkuvasti uutta. Yksikään päivä ei ole toisensa kaltainen. Eräät meistä elävät roihuten, vähän överisti hyvässä ja pahassa. Tämän reissun jälkeen, kun on saanut vapauttavasti roihuta kuukausia, mä olen entistä vakuuttuneempi, että kaikkia tulia tarvitaan, mutta kaikkein eniten tarvitaan sitä, että palo ei sammu. Kipinöi, hehku, roihua tai pala kauniin tasaisella liekillä. Jokaisella on sisäinen palo. Kunhan palaa. Burn baby, burn!
Tästä reissusta haaveillessa ja sitä suunnitellessa kävin monia keskustelunpätkiä aiheesta "oispa kivaa itsekin" tai "sitten kun". Niin sitä itsekin tuli ajateltua. Mutta entäs jos sittenkin NYT? Ja entäs jos sittenkin IHAN ITSE? Lopulta kun esteitä alkaa taklaamaan yksi kerrallaan, huomaa, ettei niitä lopultakaan ole. Hidasteita ehkä ja hankaloittajia varmasti, mutta totaalisia esteitä... tuskinpa lopultakaan.
Mikä siis on lopputulos?
Kannatti! Todellakin. Reissu oli yhteisiä hetkiä, kiireettömyyttä, kuvia albumiin, tarinoita takan äärelle, sisäpiirin vitsejä, yllätyksiä, tilannekomiikkaa, raivoa ja riemua. Bensaa liekkeihin!
Jos siis ei nyt, niin koska sitten? Jos et sinä, niin kuka sitten?
Blogia aloittaessani kirjoitin aiheesta "Kannattaako?" No, kannattiko? Millainen on retken tilinpäätös?
Rahallisesti tietysti kannattamaton, hyvin vahvasti. Mutta ei kaikkea voi mitata rahassa. Rahalle tuskin on parempaa käyttöä, kuin yhteinen aika omien rakkaiden kanssa, yhteiset muistot ja kokemukset. Niitä saa kotikeittiössäkin, mutta joskus on hyvä nähdä muutakin. Kassavajetta ehtii sitten ajan kanssa paikkailemaan.
Kokemusmielessä reissu on ollut huikea. Olemme tehneet, nähneet ja kokeneet paljon. Osin jo meille aikuisille jo tuttua, mutta vähintään lapsille uutta. Lapset ovat oppineet kaikin tavoin rohkeutta, avoimuutta, avarakatseisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Niin mekin. On ollut myös hienoa nähdä omissa lapsissaan käsittämätön määrä piileviä taitoja, vahvuuksia ja ihania piirteitä, jotka tämä reissu on tuonut esiin. Noita pieniä rakkaita miehiä voi vain ihailla. Tuollaisilla pojilla on vain taivas rajana!
Ilo. Välillä tekee niin hyvää antaa vain mennä, lopettaa nihkeily ja rajoituksiin takertuminen. Löytää itsestään Tarzan, Peppi Pitkätossu tai sisäinen sankari. Sitä huomaa, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka lakkaakin pingottamasta ja tekemästä niinkuin järkevän aikuisen ihmisen kuuluu. Hyvää tapahtuu. Loppujen lopuksi aika moni asia on mahdollinen, kun vain ryhtyy siihen. Ja siitä kumpuaa ilo. Yes, we can! Jos sitten vähän rapatessa roiskuu ja tekevälle sattuu, niin mitä siitä? Elämän jälkiä ja taistelun arpia...
Taistelun arpia on tällä reissulla kerätty mekin. Niitä on sekä fyysistä että henkistä lajia. En ole tänne blogiin jokaisesta vastoinkäymisestä kirjoittanut, mutta voitte arvata, että niitäkin on ollut. Osa on johtunut erilaisista kulttuureista (esim. aikataulut tai ruokakauppojen valikoimat), osa on ollut pikku haavereita (onneksi isommilta on vältytty), kaikki olemme vuorotellen päässeet nauttimaan jallan iloista (maitohappobakteereista huolimatta) ja kyllä välillä on ollut niitäkin hetkiä, että tekisi mieli toivottaa perheen hapannaama (kukin meistä vuorollaan) huitsin kuuseen hetkeksi. Aina ei ole paras päivä. Mutta eipä ole kotonakaan. Olennaista on tarkertua hyvään, ei pahaan.
Toiset meistä elävät kuin hiilloksena hehkuen. Lämpöä riittää kaikille ympärillä. Yhdet palavat tasaisella liekillä kuin Havin kruunukynttilät ja heihin voi luottaa - tuli ei pääse hiipumaan, jos ei roihahtamaankaan. Jotkut lyövät kipinää, jatkuvasti uutta. Yksikään päivä ei ole toisensa kaltainen. Eräät meistä elävät roihuten, vähän överisti hyvässä ja pahassa. Tämän reissun jälkeen, kun on saanut vapauttavasti roihuta kuukausia, mä olen entistä vakuuttuneempi, että kaikkia tulia tarvitaan, mutta kaikkein eniten tarvitaan sitä, että palo ei sammu. Kipinöi, hehku, roihua tai pala kauniin tasaisella liekillä. Jokaisella on sisäinen palo. Kunhan palaa. Burn baby, burn!
Tästä reissusta haaveillessa ja sitä suunnitellessa kävin monia keskustelunpätkiä aiheesta "oispa kivaa itsekin" tai "sitten kun". Niin sitä itsekin tuli ajateltua. Mutta entäs jos sittenkin NYT? Ja entäs jos sittenkin IHAN ITSE? Lopulta kun esteitä alkaa taklaamaan yksi kerrallaan, huomaa, ettei niitä lopultakaan ole. Hidasteita ehkä ja hankaloittajia varmasti, mutta totaalisia esteitä... tuskinpa lopultakaan.
Mikä siis on lopputulos?
Kannatti! Todellakin. Reissu oli yhteisiä hetkiä, kiireettömyyttä, kuvia albumiin, tarinoita takan äärelle, sisäpiirin vitsejä, yllätyksiä, tilannekomiikkaa, raivoa ja riemua. Bensaa liekkeihin!
Jos siis ei nyt, niin koska sitten? Jos et sinä, niin kuka sitten?
keskiviikko 28. maaliskuuta 2012
Surin: Hailapset
Pääsimme Surinilla myös näkemään "haiden lastentarhan". Emme edes arvanneet, mitä odottaa, mutta pikkuhait olivat tosi sööttejä ja niiden kanssa viihdyimme koko porukka.
Ajoimme eräälle mangrovealueelle, jonka suojissa noin 40-60-senttiset hailapset varttuvat rauhassa ja turvassa isommiksi. Ne lähtevät aavemmille vesille vasta, kun ovat kasvaneet tarpeeksi kokoa, ikää ja viisautta. Varovaisuuttakin. Pienet hait eivät osanneet pelätä meitä lainkaan, vaan saimme aivan vapaasti kahlata vedessä niiden seassa, kuvata ja ihastella. Ja mikä hauskinta, nyt myös Peppe Peloton 2½ vuotta on uinut haiden kanssa ihan lähikontaktissa. Pienelle miehelle pienet hait!
Ajoimme eräälle mangrovealueelle, jonka suojissa noin 40-60-senttiset hailapset varttuvat rauhassa ja turvassa isommiksi. Ne lähtevät aavemmille vesille vasta, kun ovat kasvaneet tarpeeksi kokoa, ikää ja viisautta. Varovaisuuttakin. Pienet hait eivät osanneet pelätä meitä lainkaan, vaan saimme aivan vapaasti kahlata vedessä niiden seassa, kuvata ja ihastella. Ja mikä hauskinta, nyt myös Peppe Peloton 2½ vuotta on uinut haiden kanssa ihan lähikontaktissa. Pienelle miehelle pienet hait!
Tuolla puiden suojissa ne pikkuhait odottavat, tietävät pojat.
Nyt hiljaa hiljaa hiivitään...
Tule tule tule, pikkuhai!
Siellä, ihan matalassa rantavedessä!
Kaunis, täydellinen kopio isommistaan. Matalassa vedessä sai ihanan kirkkaita kuvia! Tässä muuten näkyvät hyvin black tipin evien kärjissä olevat snorklaajaa huojentavat tunnusmerkit.
Peppe ui pikkuhaiden kanssa. Nemo ja minä kahlaamme samassa liemessä taempana.
Pienet hait olivat kauniita ja mielenkiintoisia, hellyyttäviäkin. Lähinnä jäi olo, että voi kun ne nyt pärjäisivät, pienet rääpäleet isossa meressä. Tämä kokemus olisi oivaa terapiaa kaikille Tappajahai-leffojen traumatisoimille. Hai on kala, hai on kala...
Tämä oli Surin-raporteista tällä erää viimeinen. Surin on timantti. Ihana paratiisisaariryhmä, jossa onneksi luonto saa toistaiseksi olla melko lailla rauhassa. Ja johon meillä onnekkailla oli kunnia saada tutustua. Olemme kiitollisia, että saimme elää tämänkin kokemuksen.
Surin: Itse teossa, hyvässä seurassa
Kuten kerroin, päivät Surinilla kuluivat puhtaasti snorklaten. Surin on siihen puuhaan huikean hieno paikka. Koralliriuttaa on saarilla kuulemma yhteensä 8 km2 (kuulostaa muuten todella paljolta, voikohan olla?)!
Saimme nauttia riutoista ajan kanssa. Myös pojat olivat tietysti innolla menossa mukana ja bongailivat otuksia siinä missä mekin. Nemolla oli odotuksia boxfishin näkemisestä ja se onnistuikin. Kilpikonnia pojat eivät kuitenkaan valitettavasti päässeet näkemään, sillä virtaus oli aika kova ja uintimatkaa syvälle alueelle hiukan liikaa.
Meillä oli tosi kiva tiimi; oppaamme ja kuskimme lisäksi vain Christophe & Tan Saksasta. Ei siis mitään hirveää väenpaljoutta eikä metelöiviä, pärskiviä ja kiljuvia kohkaajia. Paitsi että sellaiset ovat rasittavia, häslääjät myös karkottaisivat tehokkaasti eläimet. Nyt kuitenkin nautimme rauhasta ja samanhenkisestä porukasta - ja näimmekin sitten yhtä sun toista.
Saimme nauttia riutoista ajan kanssa. Myös pojat olivat tietysti innolla menossa mukana ja bongailivat otuksia siinä missä mekin. Nemolla oli odotuksia boxfishin näkemisestä ja se onnistuikin. Kilpikonnia pojat eivät kuitenkaan valitettavasti päässeet näkemään, sillä virtaus oli aika kova ja uintimatkaa syvälle alueelle hiukan liikaa.
Mertentutkijat liikenteessä. Enimmäkseen liikuimme longtaililla, välillä komeasti speedboatilla.
Meillä oli tosi kiva tiimi; oppaamme ja kuskimme lisäksi vain Christophe & Tan Saksasta. Ei siis mitään hirveää väenpaljoutta eikä metelöiviä, pärskiviä ja kiljuvia kohkaajia. Paitsi että sellaiset ovat rasittavia, häslääjät myös karkottaisivat tehokkaasti eläimet. Nyt kuitenkin nautimme rauhasta ja samanhenkisestä porukasta - ja näimmekin sitten yhtä sun toista.
Tässä vielä jokunen kuva herrasväestä itse teossa:
Kuka ehtii ekana veteen?! Peppe!
Kaikki ok, erityisesti ulkonäkö :)
Vielä yksi päivitys Surinilta olisi jossain välissä tulossa; kerron siitä "lastentarhasta", se ei ollutkaan ihan tavallisimmasta päästä.
Surin: Moken-kansa
Saimme kunnian vierailla mokenien, merimustalaisten kylässä. Merimustalaisten kalastajakyliä löytyy muualtakin, mutta Surinin mokenit elävät vielä aidosti ikiaikaista merimustalaisten elämää vailla huolia maallisesta omaisuudesta, vaatemuodista tai muusta vähemmän tärkeästä.
Mokeneilla ei ole uskontoa. He uskovat vain esi-isiensä henkiin ja pyrkivät elämään mahdollisimman vaatimattomasti, esi-isien henkiä tai merta suututtamatta. Niinpä mokenit esim. kalastavat vain rajallisesti, enimmäkseen he keräilevät nilviäisiä, merimakkaroita sun muuta ruoakseen. Ja siltikin, koska nämä ovat merestä peräisin, he lepyttelevät merta ja henkiä uhrilahjoin, esim. puisin venein, joihin pannaan ruokaa ja leikataan omia hiuksia, kynsiä tms. ja lähetetään merelle. Mokenit veistävät myös toteemeja, joista kuva alla.
Joka vuosi Surinin ja Burman mokenit kokoontuvat yhteen juhlimaan, uhraamaan, tanssimaan nuotiolla, vaipumaan transsiin ja lepyttämään henkiä. Mokeneilla ei ole henkilötodistuksia, passeja eikä viisumeita - Burmastakin vain tullaan merta pitkin ja poistutaan taas, kun on aika. Sitten palataan omille seuduille hyvästelemättä, sillä liikkuvien merimustalaisten maailmaan ei kuulu tervehtiminen eikä hyvästien jättäminen. He vain ilmestyvät ja katoavat jälleen. Samoin muistan kuulleeni mongolian hevospaimenten elävän.
Tsunami tuhosi mokenien vanhan kylän, mutta kaikki mokenit pelastuivat. He lukevat merta kuin me Hesaria ja tiesivät tsunamin tulevan. Kaikki ehtivät paeta ylös kukkuloille turvaan. Samaahan sanotaan myös villieläimistä; monet tiesivät paeta ennen aaltoa.
Visiittimme mokenien kylässä oli vaikuttava. Ehkä kuvat kertovat enemmän kuin itse lyhyen vierailun ja kuulemamme perusteella osaan:
Mokeneilla ei ole uskontoa. He uskovat vain esi-isiensä henkiin ja pyrkivät elämään mahdollisimman vaatimattomasti, esi-isien henkiä tai merta suututtamatta. Niinpä mokenit esim. kalastavat vain rajallisesti, enimmäkseen he keräilevät nilviäisiä, merimakkaroita sun muuta ruoakseen. Ja siltikin, koska nämä ovat merestä peräisin, he lepyttelevät merta ja henkiä uhrilahjoin, esim. puisin venein, joihin pannaan ruokaa ja leikataan omia hiuksia, kynsiä tms. ja lähetetään merelle. Mokenit veistävät myös toteemeja, joista kuva alla.
Joka vuosi Surinin ja Burman mokenit kokoontuvat yhteen juhlimaan, uhraamaan, tanssimaan nuotiolla, vaipumaan transsiin ja lepyttämään henkiä. Mokeneilla ei ole henkilötodistuksia, passeja eikä viisumeita - Burmastakin vain tullaan merta pitkin ja poistutaan taas, kun on aika. Sitten palataan omille seuduille hyvästelemättä, sillä liikkuvien merimustalaisten maailmaan ei kuulu tervehtiminen eikä hyvästien jättäminen. He vain ilmestyvät ja katoavat jälleen. Samoin muistan kuulleeni mongolian hevospaimenten elävän.
Tsunami tuhosi mokenien vanhan kylän, mutta kaikki mokenit pelastuivat. He lukevat merta kuin me Hesaria ja tiesivät tsunamin tulevan. Kaikki ehtivät paeta ylös kukkuloille turvaan. Samaahan sanotaan myös villieläimistä; monet tiesivät paeta ennen aaltoa.
Visiittimme mokenien kylässä oli vaikuttava. Ehkä kuvat kertovat enemmän kuin itse lyhyen vierailun ja kuulemamme perusteella osaan:
Arviolta 5-6-vuotiaat pojat vesillä. Moken-lasten sanotaan oppivan uimaan ennen kuin kävelemään.
Vene tai kanootti, yhdestä puusta veistetty.
Surin: Yön mystiset hahmot
Lupasin kertoa lenkoista ja oudosta liitäjästä. Hahmoista, jotka tekivät Surinin öistä jännittäviä, kiehtovia ja erityisiä.
Kaikki alkoi, kun Timo kävi teltalla kesken iltaruoan. Näin heti ilmeestä, että nyt oli jotain tapahtunut. Kyllä! Jokin outo iso liitäjä oli kahistellut puiden latvoissa ja laskeutunut ison puun rungolle. Lähdimme heti katsomaan ja siellä se yhä oli. Se eteni puussa nilkuttaen hyppimällä, pysähtyi, hyppi taas ylöspäin ja lopulta piiloutui oksistoon. Mikä ihme se oli? Ei lintu, ei lepakko, ei edes Batman.
Yhtäkkiä muistin lukeneeni, että Surinilla elää flying lemureita, suomeksi kaguaaneja. Kiipiviä otuksia, jotka kykenevät liitämään pitkiä matkoja lentopoimujensa varassa. Saimme pienen hetken päästä salaperäisen liitäjän uudelleen näkyviin, nyt taskulampun valokeilaan ja näimme sen kunnolla. Kaguaani se oli. Mieletöntä, että pääsimme näkemään sen! Googlesta taas löytyy kuvia, jos kiinnostaa. Meillä on vain yksi ainoa kuva ja se on näinkin tarkka :)
Tiesimme myös, että saarilla tavataan "lenkoa", lentävää koiraa (flying fox), joka on iso hedelmälepakko. Illan edetessä puiden latvustosta alkoi kuulumaan vikinää, kirskunaa ja säksätystä. Valtavat varjot liitelivät päidemme yläpuolella, oksisto kahisi. Siellä niitä oli! Hiippailimme fikkarien kanssa ja "metsästimme" lentäviä koiria. Saimme aika ajoin jonkin kiinni ja pääsimme ihailemaan niitä. Pää kuin ketulla, päällä pitkäliepeiset nahkatakit ja käsissä hedelmiä. Mahtavia tyyppejä! Ihan kuin kettu olisi pukeutunut naamiaisiin draculaksi tai mieltynyt goottivaatteisiin. Ja taas sinne googlen kuvahakuun.
Yöllä kuuntelimme teltassa pikkugoottien kinastelua ja kankaan tömähtelyä, kun ne heittivät hedelmänraatoja teltan katolle. Yhdellä tähtäsivät meitäkin silloin fikkaroidessa ja melkein osuivat.
Yön mystiset hahmot siis paljastuivat ja valloittivat meidät. Erityisesti sellainen lentävä koira olisi tehnyt mieli adoptoida. Sopisi hyvin tähän joukkoon. Hukka vaan olisi kateellinen, kun kaveri osaisi lentää...
Kaikki alkoi, kun Timo kävi teltalla kesken iltaruoan. Näin heti ilmeestä, että nyt oli jotain tapahtunut. Kyllä! Jokin outo iso liitäjä oli kahistellut puiden latvoissa ja laskeutunut ison puun rungolle. Lähdimme heti katsomaan ja siellä se yhä oli. Se eteni puussa nilkuttaen hyppimällä, pysähtyi, hyppi taas ylöspäin ja lopulta piiloutui oksistoon. Mikä ihme se oli? Ei lintu, ei lepakko, ei edes Batman.
Yhtäkkiä muistin lukeneeni, että Surinilla elää flying lemureita, suomeksi kaguaaneja. Kiipiviä otuksia, jotka kykenevät liitämään pitkiä matkoja lentopoimujensa varassa. Saimme pienen hetken päästä salaperäisen liitäjän uudelleen näkyviin, nyt taskulampun valokeilaan ja näimme sen kunnolla. Kaguaani se oli. Mieletöntä, että pääsimme näkemään sen! Googlesta taas löytyy kuvia, jos kiinnostaa. Meillä on vain yksi ainoa kuva ja se on näinkin tarkka :)
Tiesimme myös, että saarilla tavataan "lenkoa", lentävää koiraa (flying fox), joka on iso hedelmälepakko. Illan edetessä puiden latvustosta alkoi kuulumaan vikinää, kirskunaa ja säksätystä. Valtavat varjot liitelivät päidemme yläpuolella, oksisto kahisi. Siellä niitä oli! Hiippailimme fikkarien kanssa ja "metsästimme" lentäviä koiria. Saimme aika ajoin jonkin kiinni ja pääsimme ihailemaan niitä. Pää kuin ketulla, päällä pitkäliepeiset nahkatakit ja käsissä hedelmiä. Mahtavia tyyppejä! Ihan kuin kettu olisi pukeutunut naamiaisiin draculaksi tai mieltynyt goottivaatteisiin. Ja taas sinne googlen kuvahakuun.
Yöllä kuuntelimme teltassa pikkugoottien kinastelua ja kankaan tömähtelyä, kun ne heittivät hedelmänraatoja teltan katolle. Yhdellä tähtäsivät meitäkin silloin fikkaroidessa ja melkein osuivat.
Yön mystiset hahmot siis paljastuivat ja valloittivat meidät. Erityisesti sellainen lentävä koira olisi tehnyt mieli adoptoida. Sopisi hyvin tähän joukkoon. Hukka vaan olisi kateellinen, kun kaveri osaisi lentää...
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Surin: Love story
Mistä alkaisin nyt tämän kertomuksen vanhan totuuden? Se syntyi aiemmin kuin meri sininen. Se rakkauskertomus on, mutta mistä sen nyt alkaisin?
Surinin päivät olivat kuin unta. Sinne lähtiessä toivoin, että retkestä tulisi hyvä, mutta sieltä pois lähtiessämme mietin jo paluuta takaisin... Surin ei ole kaikkien paikka. Siellä ei ole "mitään", ei siis tosiaan yhtään mitään, jollei luonto itsessään riitä sisällöksi. Mutta millainen luonto! Saarilla, joilla tiheä koskematon viidakko jatkuu rantaan asti ja vaihtuu siinä samassa yhtä koskemattomiksi koralliriutoiksi, luonnon monimuotoisuus on rikkaampi kuin missään muualla maailmassa.
Surin on riittävän syrjässä ja "epäkiinnostava", jotta riutat ovat saaneet olla suhteellisen rauhassa. Tsunami toki on tehnyt sielläkin tuhojaan ja paikoin kovat korallit ovat murskana ja esim. yhden lahden nemokalaperhekunnista suuri osa katosi tsunamin myötä. Rannoilla makaa siellä täällä tsunamin repimiä isoja korallinkappaleita. Mutta ihmiset eivät toistaiseksi ole pilanneet riuttoja suuremmin. Vielä.
Meidän kolme ihanaa päiväämme kuluivat riutoilla snorklaten. Lähes joka pysähdyksellä tapasimme riuttahaita (yhdessä paikassa Timo snorklasi kuuden hain kanssa). Niitä oli paljon. Aina ne sykähdyttivät ja ilahduttivat. Mutta jos hait hirvittävät, Surin ei ehkä ole toivekohde. Toisaalta näimme valtavasti muutakin upeaa vetten alla. Listaan tähän taas havaintojamme. Jos jotakuta kiinnostaa, googlettamalla löytyy kuvia. Merkkaan tähdellä omasta mielestäni upeimpia tai kauneimpia: emperor angelfish*, yellow masked angelfish*, regal angelfish*, giant pufferfish ja sealface, isoja groupereita, iso valkoinen unicorn fish*, erilaisia papukaijakaloja, jättiläismureenoita*, pipefish, yellow boxfish*, monenlaisia butterflyfishejä, monenlaisia nemokaloja (ainakin clarks, skunk ja niistä se kaikkein ihanin eli false clown), batfish* ja kymmeniä muita kaloja, joita en ilman kirjaa osaa nimetä. Isot kalat myös olivat oikeasti isoja, kun liikuttiin syvemmillä paikoilla ja riutan reunamilla.
Koska vesi oli kristallinkirkasta ja koralleja riitti, vedenalaiset maisemat olivat upeat. Käsite "Suuri sininen" aukeaa sille, joka leijuu riutan jyrkänteen yllä ja näkee loputtomaan syvään siniseen häipyvän välkkyvänhopeisen kalaparven tai siellä kaukaisuudessa häilyvän hahmon, jonka henkilöyttä voi vain arvailla. Ja sille, joka katsoo, kun suuri merikilpikonna lentää kadoten hitaasti siniseen avaruuteen. Nimittäin merikilpikonnia (green) saimme ihailla myös. Surinilla ne ovat arkoja, eivät viihdy ihmisten lähellä. Mutta varovainen hiljainen tarkkailija, joka saapuu tietylle lahdelle aamulla ennen muita, pääsee nauttimaan mykistävästä näystä: hiljaiset jätit laiduntavat meren pohjalla ja leijuvat rauhallisesti sinisyydessä. Ne katsovat kohti, kääntyvät hiljaa ja lähtevät..
Surinilla elettiin hyvin yksinkertaisesti, vailla suurempia mukavuuksia. Ruokaa oli, teltat ja ohuenohuet retkipatjat oli ja veneellä pääsi. Mutta se sopi hyvin meille, jotka olimme saarilla luonnon vuoksi. Emme lämpimän hanaveden tai kermaleivosten takia. Mulla sandaalitkin hajosivat käyttökelvottomiksi heti sinne saavuttuamme, mutta eipä niitä kenkiä paljon olisi kaivannutkaan, paitsi iki-ihanissa vessoissa. Vessat ovat kyllä Aasian matkailun ehdoton suola, aika usein kirvelevän kitkerä.
Minä rakastuin Suriniin. Mulla sumeni pää Surinilla niin, että hetken jo haaveilin puolitosissani meribiologian opinnoista. Jos ikää olisi 20 vuotta ja elämänvaihe ihan toinen, varmaan olisinkin jäänyt sinne vapaaehtoiseksi sukeltamaan riuttoja puhtaaksi (maailma hukkuu muoviin, myös meret) ja kilpikonnahommiin. Timppaakaan tuskin olisi kovasti tarvinnut houkutella...
Kirjoitan huomenna lisää Surinin päivistä. Vedessä oli upeaa, mutta koimme hienoja elämyksiä myös maissa. Kerron moken-kansasta, lenkoista ja mystisestä liitäjästä. Laitan kuvia paikallisesta "lastentarhasta" ja merimeiningeistämme. Ja jos muistan, paljastan myös, kuinka paikallinen mammakellunta muuttui vuoristoradaksi. Mutta nyt täytyy mennä nukkumaan.
Paratiisinkauniita unia teillekin.
(Muuten, tulimme tänään Phuketiin. Sulattelemme visusti täällä hotellin uima-altaalla kaikkea kokemaamme ja näkemäämme, kunnes on aika astua koneeseen kohti kotia. Epätodellinen fiilis.)
Surinin päivät olivat kuin unta. Sinne lähtiessä toivoin, että retkestä tulisi hyvä, mutta sieltä pois lähtiessämme mietin jo paluuta takaisin... Surin ei ole kaikkien paikka. Siellä ei ole "mitään", ei siis tosiaan yhtään mitään, jollei luonto itsessään riitä sisällöksi. Mutta millainen luonto! Saarilla, joilla tiheä koskematon viidakko jatkuu rantaan asti ja vaihtuu siinä samassa yhtä koskemattomiksi koralliriutoiksi, luonnon monimuotoisuus on rikkaampi kuin missään muualla maailmassa.
Surin on riittävän syrjässä ja "epäkiinnostava", jotta riutat ovat saaneet olla suhteellisen rauhassa. Tsunami toki on tehnyt sielläkin tuhojaan ja paikoin kovat korallit ovat murskana ja esim. yhden lahden nemokalaperhekunnista suuri osa katosi tsunamin myötä. Rannoilla makaa siellä täällä tsunamin repimiä isoja korallinkappaleita. Mutta ihmiset eivät toistaiseksi ole pilanneet riuttoja suuremmin. Vielä.
Meidän kolme ihanaa päiväämme kuluivat riutoilla snorklaten. Lähes joka pysähdyksellä tapasimme riuttahaita (yhdessä paikassa Timo snorklasi kuuden hain kanssa). Niitä oli paljon. Aina ne sykähdyttivät ja ilahduttivat. Mutta jos hait hirvittävät, Surin ei ehkä ole toivekohde. Toisaalta näimme valtavasti muutakin upeaa vetten alla. Listaan tähän taas havaintojamme. Jos jotakuta kiinnostaa, googlettamalla löytyy kuvia. Merkkaan tähdellä omasta mielestäni upeimpia tai kauneimpia: emperor angelfish*, yellow masked angelfish*, regal angelfish*, giant pufferfish ja sealface, isoja groupereita, iso valkoinen unicorn fish*, erilaisia papukaijakaloja, jättiläismureenoita*, pipefish, yellow boxfish*, monenlaisia butterflyfishejä, monenlaisia nemokaloja (ainakin clarks, skunk ja niistä se kaikkein ihanin eli false clown), batfish* ja kymmeniä muita kaloja, joita en ilman kirjaa osaa nimetä. Isot kalat myös olivat oikeasti isoja, kun liikuttiin syvemmillä paikoilla ja riutan reunamilla.
Tässä kuitenkin matalaa lahtea. Ihan vain värin vuoksi vaikka.
Koska vesi oli kristallinkirkasta ja koralleja riitti, vedenalaiset maisemat olivat upeat. Käsite "Suuri sininen" aukeaa sille, joka leijuu riutan jyrkänteen yllä ja näkee loputtomaan syvään siniseen häipyvän välkkyvänhopeisen kalaparven tai siellä kaukaisuudessa häilyvän hahmon, jonka henkilöyttä voi vain arvailla. Ja sille, joka katsoo, kun suuri merikilpikonna lentää kadoten hitaasti siniseen avaruuteen. Nimittäin merikilpikonnia (green) saimme ihailla myös. Surinilla ne ovat arkoja, eivät viihdy ihmisten lähellä. Mutta varovainen hiljainen tarkkailija, joka saapuu tietylle lahdelle aamulla ennen muita, pääsee nauttimaan mykistävästä näystä: hiljaiset jätit laiduntavat meren pohjalla ja leijuvat rauhallisesti sinisyydessä. Ne katsovat kohti, kääntyvät hiljaa ja lähtevät..
Surinilla elettiin hyvin yksinkertaisesti, vailla suurempia mukavuuksia. Ruokaa oli, teltat ja ohuenohuet retkipatjat oli ja veneellä pääsi. Mutta se sopi hyvin meille, jotka olimme saarilla luonnon vuoksi. Emme lämpimän hanaveden tai kermaleivosten takia. Mulla sandaalitkin hajosivat käyttökelvottomiksi heti sinne saavuttuamme, mutta eipä niitä kenkiä paljon olisi kaivannutkaan, paitsi iki-ihanissa vessoissa. Vessat ovat kyllä Aasian matkailun ehdoton suola, aika usein kirvelevän kitkerä.
Minä rakastuin Suriniin. Mulla sumeni pää Surinilla niin, että hetken jo haaveilin puolitosissani meribiologian opinnoista. Jos ikää olisi 20 vuotta ja elämänvaihe ihan toinen, varmaan olisinkin jäänyt sinne vapaaehtoiseksi sukeltamaan riuttoja puhtaaksi (maailma hukkuu muoviin, myös meret) ja kilpikonnahommiin. Timppaakaan tuskin olisi kovasti tarvinnut houkutella...
Kirjoitan huomenna lisää Surinin päivistä. Vedessä oli upeaa, mutta koimme hienoja elämyksiä myös maissa. Kerron moken-kansasta, lenkoista ja mystisestä liitäjästä. Laitan kuvia paikallisesta "lastentarhasta" ja merimeiningeistämme. Ja jos muistan, paljastan myös, kuinka paikallinen mammakellunta muuttui vuoristoradaksi. Mutta nyt täytyy mennä nukkumaan.
Paratiisinkauniita unia teillekin.
(Muuten, tulimme tänään Phuketiin. Sulattelemme visusti täällä hotellin uima-altaalla kaikkea kokemaamme ja näkemäämme, kunnes on aika astua koneeseen kohti kotia. Epätodellinen fiilis.)
maanantai 26. maaliskuuta 2012
Mu Ko Surin / Khao Lak: Kuittaan
Olemme vastentahtoisesti palanneet Surinilta. Kaikin puolin ehjinä, mutta pala sydämestä jäi sinne...
Reissumme oli unohtumaton, sitä on vaikea kuvailla. Yritän kuitenkin myöhemmin, kun saamme kuvat koneelle ja kaikkein kiireisimmät asiat hoidettua.
Kaikki siis hyvin, pää vain vähän pyörällä. Päässä Surisee.
Reissumme oli unohtumaton, sitä on vaikea kuvailla. Yritän kuitenkin myöhemmin, kun saamme kuvat koneelle ja kaikkein kiireisimmät asiat hoidettua.
Kaikki siis hyvin, pää vain vähän pyörällä. Päässä Surisee.
perjantai 23. maaliskuuta 2012
Khao Lak: Ohikulkumatkalla
Tänään tulimme ja huomenna lähdemme. Nimittäin lähdemme eteenpäin Khao Lakista, joka on vain ohikulku- ja yöpymispaikka matkalla Surin-saarille.
Aamun startti Phi Philtä oli aikainen ja ainakin mun osaltani jälleen haikea. Se on mielettömän ihana ja kaunis paikka (kunhan pysyy poissa bilecitystä ja turhista tungoksista, mikä tietysti pätee muuallakin). Toivottavasti kuitenkin pääsemme taas joskus sinne palaamaan ja silloin nimenomaan sukelluksen merkeissä.
Matkasimme Krabin kautta tänne Khao Lakiin, joka on meille uusi tuttavuus. Ensifiilis tästä ei ole hirmuisen innostunut, mutta emme kyllä ole vaivautuneet tutustumaan paikkaan tarkemmin. Hotellin altaalla vietimme iltapäivän ja sitten tulimme muutaman sukellusputiikin kautta syömään ja wifittämään.
Surin on nyt SE matkan loppuhuipennus. Vietämme Thaimaan kirkkasti parhaaksi snorklausalueeksi mainituilla saarilla 3 päivää ja yövymme teltassa. Surinilla ei ole hotelleja, onneksi. Matkaa mantereelta saarille on 60 km ja vedet ovat kuulemma kirkkaat kuin uima-altaassa. Ja yöt tähtikirkkaat, vailla valosaastetta. Olisikohan siellä fosforiplanktonia? Tapasimme juuri pari tyyppiä, jotka ovat sieltä palanneet ja palaute oli innostavaa.... Siellä pitäisi olla hienot korallit ja paljon kiinnostavaa nähtävää. Valashaita ja mantoja emme snorklaten näe, mutta hyvällä onnella saatamme tavata merikilpikonnia. Päivät käytetään visusti siihen itse asiaan eli merenalaisen luonnon tarkkailuun, välillä vain käydään syömässä. Arvatenkin illalla tulee uni ajoissa...
Päivityksiä on luvassa sitten taas Surinilta palattuamme. Olemme telttaretkestä aika innoissamme. Pitäkäähän peukkuja, että tulee hyviä bongauksia! Kuulemiin hetkeksi.
Aamun startti Phi Philtä oli aikainen ja ainakin mun osaltani jälleen haikea. Se on mielettömän ihana ja kaunis paikka (kunhan pysyy poissa bilecitystä ja turhista tungoksista, mikä tietysti pätee muuallakin). Toivottavasti kuitenkin pääsemme taas joskus sinne palaamaan ja silloin nimenomaan sukelluksen merkeissä.
Matkasimme Krabin kautta tänne Khao Lakiin, joka on meille uusi tuttavuus. Ensifiilis tästä ei ole hirmuisen innostunut, mutta emme kyllä ole vaivautuneet tutustumaan paikkaan tarkemmin. Hotellin altaalla vietimme iltapäivän ja sitten tulimme muutaman sukellusputiikin kautta syömään ja wifittämään.
Surin on nyt SE matkan loppuhuipennus. Vietämme Thaimaan kirkkasti parhaaksi snorklausalueeksi mainituilla saarilla 3 päivää ja yövymme teltassa. Surinilla ei ole hotelleja, onneksi. Matkaa mantereelta saarille on 60 km ja vedet ovat kuulemma kirkkaat kuin uima-altaassa. Ja yöt tähtikirkkaat, vailla valosaastetta. Olisikohan siellä fosforiplanktonia? Tapasimme juuri pari tyyppiä, jotka ovat sieltä palanneet ja palaute oli innostavaa.... Siellä pitäisi olla hienot korallit ja paljon kiinnostavaa nähtävää. Valashaita ja mantoja emme snorklaten näe, mutta hyvällä onnella saatamme tavata merikilpikonnia. Päivät käytetään visusti siihen itse asiaan eli merenalaisen luonnon tarkkailuun, välillä vain käydään syömässä. Arvatenkin illalla tulee uni ajoissa...
Päivityksiä on luvassa sitten taas Surinilta palattuamme. Olemme telttaretkestä aika innoissamme. Pitäkäähän peukkuja, että tulee hyviä bongauksia! Kuulemiin hetkeksi.
torstai 22. maaliskuuta 2012
Koh Phi Phi: Pistettiin pienet haisukellukset
"Pistin pienet haisukellukset", sanoi Minna-kaverini pienenä, kun plutasimme rannassa. Minna vaikuttaa nyt Uudessa-Seelannissa ja varmaan pistää siellä pieniä haisukelluksia, mutta osataan mekin!
Aamupäivä oli värien, muotojen, silmien, suomujen, korallien ja kuplien ilotulitusta. Mikä retki! Kuten eilen kerroin, lähdimme aikaisin aamusta merelle omaksi vuokratulla pitkähännällä. Asiaankuuluvien muutamien yllätysten jälkeen pääsimme lähtemään vain 15 min aiotusta myöhässä.
Ajoimme tuhatta ja sataa, pitkähäntä villisti papattaen Shark Pointille. Haiden aamuruokailu ajoittuu auringonnousun tiimoille ja halusimme ehtiä veteen, ennen kuin hait liukenevat riutalta syvempiin vesiin. Mulla oli kamat päällä jo ennen kuin vene pysähtyi. Molskis vaan ja terppa, nähdään vähän ajan päästä! Mun hommani oli tsekata tilanne, ennen kuin innokas ensikertalainen haisukeltaja Nemo päästettäisiin vesiin. Ihan vaan varmuuden vuoksi.
Black tippejä ei näkynyt missään. Voi pettymys! Pyörin laskeutuvan riutan reunamilla jonkin aikaa, kunnes oli erottavinani syvyyksissä jonkin liikkuvan varjon. Kyllä, se oli hai. Mutta ei odottamamme black tip, vaan yllätystuttavuus, parimetrinen seeprahai. Mahtavaa! Seeprahai on lempeä ja vaaraton nilviäisiä syövä pohjalla viihtyvä hailaji. Tämäkin ui hitaasti pohjan lähellä ja mut huomatessaan yritti siirtyä hiljaa kauemmas. Näytin heti veneeseen käsimerkkiä, että poika veteen, mutta kun pääsimme Nemon kanssa uudelleen paikalle, arka hai oli kadonnut. Nemo osasi kyllä tosi upeasti olla hiljaa ja rauhassa vedessä. Olimme edellisenä iltana kerranneet toimintatavat.
Vietimme Shark Pointilla tunnin verran vuorotellen snorklaten (välillä kaikki yhdessäkin, kun Peppe halusi myös veteen). Näimme paljon hienoja värikkäitä kaloja (erilaisia surgeon fishejä, butterfly fishejä, papukaijoja, trigger fishejä, wrasseja, moorish idoleita...). Lisäksi löysimme roiman kokoisen mureenan, joka irvisteli meille mummonaamallaan onkalostaan ja myöhemmin näyttäytyi kokonaankin. Eikä ilo tähän loppunut: kohta uimme ison kalmariparven vieressä! Olipa mahtavaa, että delfiinipoikamme pääsi senkin nyt kokemaan; mustekalojen parvi ympärillä...
Lopulta meitä onnisti myös Sen Ison Jutun kanssa, eli hait löytyivät. Kaksi tai kolme black tip reef sharkia pyöri lähistöllä ja me löysimme ne! Tai saattoihan niitä olla enemmänkin, mutta nämä me näimme. Ja Nemo-poika 5 vuotta se vain snorklasi reippaana meressä haiden kanssa. Melkoinen sankari, vai mitä? "Aika kivoja", Nemo kommentoi jälkeenpäin. High fivet heitettiin ja lounaalla skoolattiin sille. Hauskaa, että haijuttu onnistui tällä kertaa ja näin kivoissa ja kauniissa olosuhteissa. Siellä Taolla hommasta oli hupi kaukana, mutta nyt vain kelluimme aurinkoisessa meressä ja katselimme kauniita, vaikuttavia hopeanuolia. Siinä ei ollut kerrassaan mitään pelottavaa tai kaameaa. Haitkin näyttivät lähinnä uteliailta heppusilta.
Shark Pointin jälkeen söimme todellakin maistuvan aamiaisen veneessä samalla kun siirryimme toiseen paikkaan, eräälle naapurisaaren lahdelle. Siellä jatkoimme nautiskelua "akvaariossa". Kalat olivat pitkälti samoja (ei haita), paitsi lisäksi isoja trumpettikaloja. Timo näki myös mureenan ja nudibranchin.
Lopuksi palasimme vielä uudelleen Shark Pointille tunniksi. Nytkin löytyi yksi black tip, vaikka oli jo päivä. Muuten keskityimme vain lillimään lämpimässä kristallinkirkkaassa vedessä ja ihailemaan vedenalaista väriloistoa. Olipa nautinnollista, kun sen sai tehdä kaikessa rauhassa ilman muita ihmisiä tai hoputtavia retkioppaita. Näin se aina pitäisi tapahtua.
Nooa oli innokkaasti menossa mukana tietysti, vaikka ei vielä varsinaisesti keskittynytkään snorklaukseen. Peppe Pelottoman agendalla pääosassa olivat pommien hyppiminen veneestä mereen, eri maskien ja räpylöiden sovittelu, sergeant major-kalojen syöttäminen ja eväiden syönti. Mainiot puuhat pikkumiehelläkin siis. Ja toki Nooa oli myös hyvin tohkeissaan haista ja mielestään ihan selvästi näki niitä :)
Ja nytkö pitäisi jaksaa suunnitella tulevia kuvioita? Lapset nukkuvat hyvin ansaittuja päikkäreitä ja mäkin tipahdin hetkeksi. Sen taisi aiheuttaa aikainen herätys ja aurinkopäivä. Mutta nyt meidän pitäisi varailla jatkojuttuja, sillä pikapuoliin on liikuttava eteenpäin, koska meillä on vielä reissun loppuhuipennus suunnitteilla. Ja se onkin sitten meidän mielestä aika fantsu juttu jos onnistuu, mutta siihen palaamme myöhemmin.
Aamupäivä oli värien, muotojen, silmien, suomujen, korallien ja kuplien ilotulitusta. Mikä retki! Kuten eilen kerroin, lähdimme aikaisin aamusta merelle omaksi vuokratulla pitkähännällä. Asiaankuuluvien muutamien yllätysten jälkeen pääsimme lähtemään vain 15 min aiotusta myöhässä.
Ajoimme tuhatta ja sataa, pitkähäntä villisti papattaen Shark Pointille. Haiden aamuruokailu ajoittuu auringonnousun tiimoille ja halusimme ehtiä veteen, ennen kuin hait liukenevat riutalta syvempiin vesiin. Mulla oli kamat päällä jo ennen kuin vene pysähtyi. Molskis vaan ja terppa, nähdään vähän ajan päästä! Mun hommani oli tsekata tilanne, ennen kuin innokas ensikertalainen haisukeltaja Nemo päästettäisiin vesiin. Ihan vaan varmuuden vuoksi.
Black tippejä ei näkynyt missään. Voi pettymys! Pyörin laskeutuvan riutan reunamilla jonkin aikaa, kunnes oli erottavinani syvyyksissä jonkin liikkuvan varjon. Kyllä, se oli hai. Mutta ei odottamamme black tip, vaan yllätystuttavuus, parimetrinen seeprahai. Mahtavaa! Seeprahai on lempeä ja vaaraton nilviäisiä syövä pohjalla viihtyvä hailaji. Tämäkin ui hitaasti pohjan lähellä ja mut huomatessaan yritti siirtyä hiljaa kauemmas. Näytin heti veneeseen käsimerkkiä, että poika veteen, mutta kun pääsimme Nemon kanssa uudelleen paikalle, arka hai oli kadonnut. Nemo osasi kyllä tosi upeasti olla hiljaa ja rauhassa vedessä. Olimme edellisenä iltana kerranneet toimintatavat.
Vietimme Shark Pointilla tunnin verran vuorotellen snorklaten (välillä kaikki yhdessäkin, kun Peppe halusi myös veteen). Näimme paljon hienoja värikkäitä kaloja (erilaisia surgeon fishejä, butterfly fishejä, papukaijoja, trigger fishejä, wrasseja, moorish idoleita...). Lisäksi löysimme roiman kokoisen mureenan, joka irvisteli meille mummonaamallaan onkalostaan ja myöhemmin näyttäytyi kokonaankin. Eikä ilo tähän loppunut: kohta uimme ison kalmariparven vieressä! Olipa mahtavaa, että delfiinipoikamme pääsi senkin nyt kokemaan; mustekalojen parvi ympärillä...
Lopulta meitä onnisti myös Sen Ison Jutun kanssa, eli hait löytyivät. Kaksi tai kolme black tip reef sharkia pyöri lähistöllä ja me löysimme ne! Tai saattoihan niitä olla enemmänkin, mutta nämä me näimme. Ja Nemo-poika 5 vuotta se vain snorklasi reippaana meressä haiden kanssa. Melkoinen sankari, vai mitä? "Aika kivoja", Nemo kommentoi jälkeenpäin. High fivet heitettiin ja lounaalla skoolattiin sille. Hauskaa, että haijuttu onnistui tällä kertaa ja näin kivoissa ja kauniissa olosuhteissa. Siellä Taolla hommasta oli hupi kaukana, mutta nyt vain kelluimme aurinkoisessa meressä ja katselimme kauniita, vaikuttavia hopeanuolia. Siinä ei ollut kerrassaan mitään pelottavaa tai kaameaa. Haitkin näyttivät lähinnä uteliailta heppusilta.
Ihan coolisti tässä vaan näytetään, että kaksi haita juuri oli uintikavereina...
Peppe Peloton tähystää. Jaahas, lahdella on muitakin aamuvirkkuja! Tämän purjeveneen väki kuivatteli sukelluskamoja kannella. Tylsää elämää, en ollenkaan haluaisi... ;)
Lopuksi palasimme vielä uudelleen Shark Pointille tunniksi. Nytkin löytyi yksi black tip, vaikka oli jo päivä. Muuten keskityimme vain lillimään lämpimässä kristallinkirkkaassa vedessä ja ihailemaan vedenalaista väriloistoa. Olipa nautinnollista, kun sen sai tehdä kaikessa rauhassa ilman muita ihmisiä tai hoputtavia retkioppaita. Näin se aina pitäisi tapahtua.
Tämä on liikkeessä kuvattu, mutta aika kutsuvan näköistä toi lämmin vesi, eikö?
Nooa oli innokkaasti menossa mukana tietysti, vaikka ei vielä varsinaisesti keskittynytkään snorklaukseen. Peppe Pelottoman agendalla pääosassa olivat pommien hyppiminen veneestä mereen, eri maskien ja räpylöiden sovittelu, sergeant major-kalojen syöttäminen ja eväiden syönti. Mainiot puuhat pikkumiehelläkin siis. Ja toki Nooa oli myös hyvin tohkeissaan haista ja mielestään ihan selvästi näki niitä :)
Hilpeät haisukeltajat rantautuvat reissulta Andaman Beachille. Huomaa Nooan ilme: "Tosta jos nyt hyppäis..." Ja Nooa kyllä hyppäsikin sitten.
Ja nytkö pitäisi jaksaa suunnitella tulevia kuvioita? Lapset nukkuvat hyvin ansaittuja päikkäreitä ja mäkin tipahdin hetkeksi. Sen taisi aiheuttaa aikainen herätys ja aurinkopäivä. Mutta nyt meidän pitäisi varailla jatkojuttuja, sillä pikapuoliin on liikuttava eteenpäin, koska meillä on vielä reissun loppuhuipennus suunnitteilla. Ja se onkin sitten meidän mielestä aika fantsu juttu jos onnistuu, mutta siihen palaamme myöhemmin.
keskiviikko 21. maaliskuuta 2012
Koh Phi Phi: Virtaa, kuplia ja sinisiä ihmeitä
Blub blub taas täältä ihmeiden saarelta. Ollaan vietetty lähestulkoon koko aika snorklaten tai sukellusfirmoissa jutustellen. Tekisi kauheasti mieli buukata sukelluksia, mutta snorklauskin on täällä hienoa ja se nyt riittäköön.
Eilen lähdimme heti snorklaamaan, kun olimme asettuneet majapaikkaamme ja lapset olivat nukkuneet päiväunet. Saimme Viking Diversilta hyviä vinkkejä snorklauspaikoista ja lähdimme heti Shark Pointille. Sinne on lyhyt uintimatka eräältä rannalta ja hyvät mahdollisuudet nähdä niitä samoja black tippejä kuin Taolla näimme.
Haireissu jäi kuitenkin tekemättä, sillä rannan ja hailuodon välissä oli ihan järjettömän voimakas virta. Ihan kuin olisi koskessa uinut. Meren pintaa katsomalla sitä ei olisi uskonut. Käännyimme Nemon kanssa melkein heti takaisin ja vaika mulla oli räpylät, sain pinnistellä kaikin voimin että pysyimme suunnassa (hinasin siis Nemoakin, joka olisin ollut kuin höyhen yksinään). Timppa yritti vielä yksin, mutta sama juttu; ei mitään saumoja uida luodolle. Päätimmekin yrittää myöhemmin uusiksi kanootin tai veneen kanssa.
Tänään osallistuimme puolen päivän snorklausretkelle, koska ohjelmassa oli kiinnostavia paikkoja. Liikuimme pitkähännällä, eli porukka ei ollut iso, mutta ei sillä retkellä kyllä silti kauheasti päässyt itse snorklauksesta nauttimaan. Olimme väärää kohderyhmää; apinoiden katselu, näteillä tungosrannoilla piipahtaminen (Maya Bay, joka oli ihan täynnä ihmisiä) tai luolien katselu mereltä käsin ei ollut meillä ykköshaaveena. Toisia taas ehkä kiinnosti snorklaus vähemmän. Snorklauspaikoille jäikin minimaalisesti aikaa kaikelta muulta puuhalta. Me kuitenkin Nemon kanssa bongasimme paitsi pallokaloja ja erikoisia meritähtiä, myös mm. kaksi upeaa sinistä kalakaunotarta: striped surgeon fish ja blue powdered surgeon fish (erityisesti jälkimmäinen on ihmeellisen hieno ja hehkuva, se Nemo-leffan Dori). Hyvä mieli siis!
Huomiseksi sovimme yhden venemiehen kanssa, että lähdemme oikein tosissaan snorklaamaan, ihan omalla porukalla. Sitten on omat aikataulut ja pääsee sinne, minne haluaa. Tavoitteena on aloittaa aamuvarhaisella sieltä Shark Pointilta ja sitten mennä ajan kanssa kahdelle hyvälle riutalle. Vuokrasimme varta vasten fillarit, että jaksamme raahautua aikaisin aamulla rantaan, kun asumme täällä syrjemmällä. Pyörien vuokra on saman verran kuin muualla mopojen hinta. Phi Phillä kaikki on ihan älyttömän kallista, majoituksesta maksamme aika tarkalleen kaksi kertaa sen, mitä vastaavasta murjusta muualla maksaisimme. No, noilla fillareilla on kiva muutenkin kierrellä pikku saarta. Täytyy vaan katsoa, mitä etukorissa on, ennen kuin lähtee ajamaan. Tänään kissoista kovasti tykkäävä Nemo piilotti sinne ihan pienen kissanpennun :) Palautin sen kuitenkin emolleen, ei hätää.
Ai niin vielä, kävimme tänään vanhassa tutussa Baracuda Diversissa katsomassa, onko se vielä olemassa. Meille näytettiin valokuvia siltä tapaninpäivältä 2004. Kaikki muu oli tuhannen pirstaleena ja maan tasalla, mutta Baracudan puoti oli kaiken keskellä pystyssä. Myös kaikki Baracudan ihmiset olivat pelastuneet. Ihme onni!
Tänään pitää mennä ajoissa nukkumaan, jotta aamulla päästään reippaina vesille. Huomiseen saakka siis Moi!
Eilen lähdimme heti snorklaamaan, kun olimme asettuneet majapaikkaamme ja lapset olivat nukkuneet päiväunet. Saimme Viking Diversilta hyviä vinkkejä snorklauspaikoista ja lähdimme heti Shark Pointille. Sinne on lyhyt uintimatka eräältä rannalta ja hyvät mahdollisuudet nähdä niitä samoja black tippejä kuin Taolla näimme.
Haireissu jäi kuitenkin tekemättä, sillä rannan ja hailuodon välissä oli ihan järjettömän voimakas virta. Ihan kuin olisi koskessa uinut. Meren pintaa katsomalla sitä ei olisi uskonut. Käännyimme Nemon kanssa melkein heti takaisin ja vaika mulla oli räpylät, sain pinnistellä kaikin voimin että pysyimme suunnassa (hinasin siis Nemoakin, joka olisin ollut kuin höyhen yksinään). Timppa yritti vielä yksin, mutta sama juttu; ei mitään saumoja uida luodolle. Päätimmekin yrittää myöhemmin uusiksi kanootin tai veneen kanssa.
Tänään osallistuimme puolen päivän snorklausretkelle, koska ohjelmassa oli kiinnostavia paikkoja. Liikuimme pitkähännällä, eli porukka ei ollut iso, mutta ei sillä retkellä kyllä silti kauheasti päässyt itse snorklauksesta nauttimaan. Olimme väärää kohderyhmää; apinoiden katselu, näteillä tungosrannoilla piipahtaminen (Maya Bay, joka oli ihan täynnä ihmisiä) tai luolien katselu mereltä käsin ei ollut meillä ykköshaaveena. Toisia taas ehkä kiinnosti snorklaus vähemmän. Snorklauspaikoille jäikin minimaalisesti aikaa kaikelta muulta puuhalta. Me kuitenkin Nemon kanssa bongasimme paitsi pallokaloja ja erikoisia meritähtiä, myös mm. kaksi upeaa sinistä kalakaunotarta: striped surgeon fish ja blue powdered surgeon fish (erityisesti jälkimmäinen on ihmeellisen hieno ja hehkuva, se Nemo-leffan Dori). Hyvä mieli siis!
Huomiseksi sovimme yhden venemiehen kanssa, että lähdemme oikein tosissaan snorklaamaan, ihan omalla porukalla. Sitten on omat aikataulut ja pääsee sinne, minne haluaa. Tavoitteena on aloittaa aamuvarhaisella sieltä Shark Pointilta ja sitten mennä ajan kanssa kahdelle hyvälle riutalle. Vuokrasimme varta vasten fillarit, että jaksamme raahautua aikaisin aamulla rantaan, kun asumme täällä syrjemmällä. Pyörien vuokra on saman verran kuin muualla mopojen hinta. Phi Phillä kaikki on ihan älyttömän kallista, majoituksesta maksamme aika tarkalleen kaksi kertaa sen, mitä vastaavasta murjusta muualla maksaisimme. No, noilla fillareilla on kiva muutenkin kierrellä pikku saarta. Täytyy vaan katsoa, mitä etukorissa on, ennen kuin lähtee ajamaan. Tänään kissoista kovasti tykkäävä Nemo piilotti sinne ihan pienen kissanpennun :) Palautin sen kuitenkin emolleen, ei hätää.
Ai niin vielä, kävimme tänään vanhassa tutussa Baracuda Diversissa katsomassa, onko se vielä olemassa. Meille näytettiin valokuvia siltä tapaninpäivältä 2004. Kaikki muu oli tuhannen pirstaleena ja maan tasalla, mutta Baracudan puoti oli kaiken keskellä pystyssä. Myös kaikki Baracudan ihmiset olivat pelastuneet. Ihme onni!
Tänään pitää mennä ajoissa nukkumaan, jotta aamulla päästään reippaina vesille. Huomiseen saakka siis Moi!
tiistai 20. maaliskuuta 2012
Koh Phi Phi: Stop. Pakollinen pysähtyminen
Olemme Phi Phillä. Ensimmäistä kertaa tsunamin jälkeen, vaikka siitä on jo 8 vuotta. Viimeksi kävimme täällä rannassa marras-joulukuun vaihteessa 2004, kuukautta ennen tsunamia. Silloin olimme matkalla Koh Lantalle, emmekä halunneet täällä nousta edes maihin, koska meillä oli täältä niin taianomaisia muistoja. Halusimme säilyttää Phi Phin mielessä sellaisena kuin se ensimmäisellä reissulla oli.
Moninaisista syistä meille juuri Phi Phi on ollut maaginen. Tänne tulimme päiväretkelle pahaa aavistamatta ensimmäisellä Thaimaan reissulla, sillä joka varattiin "ihan vaan kavereina". Jäimme heti koukkuun. Emme todellakaan Phi Phin bileisiin, vaan siihen, mikä Phi Phi on toisesta näkökulmasta. Yksi maailman kauneimmiksi sanotuista paikoista. Hieno sukellus-/snorklaussaari. Saari ilman autoja. Paikka, jossa on ihan ok kävellä märkäpuvussa paljain jaloin kadulla, joka oikeastaan on vain tiiviiksi tallautunut hiekkakuja. Olihan täällä Karma Bar, jonka tyynyillä oli kiva pötkötellä pimeässä illassa. Maailman suurin taskurapu nousi vedestä Karma Barin rannassa. Ihmettelimme sitä, mutta kenellekään ei tullut mieleenkään tehdä sille pahaa. Veimme sen takaisin mereen... Phi Phillä, paratiisissa, ei kenellekään tai millekään voisi tapahtua mitään pahaa.
Me palasimme Phi Phin päiväretkeltä Phuketin hotelliin, pakkasimme reput ja sanoimme moi moi. Palaisimme reilun viikon päästä luovuttamaan huoneen. Saman tien takaisin Phi Phin lautalle. Ensin buukkaamaan sukelluskurssi, sitten halpa bungalow muslimikylästä. Sitä kylää muuten ei sitten enää ole. Vain sileä nurmikenttä ja joitakin uusia rakennuksia. Ei varmaan tarvitse kertoa, miksi paikalla ei kasva edes puita...
En tiedä, onko Baracuda Diversia enää olemassa. Tai mitä tapahtui Baracudan väelle. Tsunamin jälkeen sain Baracudalta sähköpostin, jossa pyydettiin tulemaan takaisin. Phi Phi tarvitsi turisteja. Mosquito Diversin veneen näimme äsken rannassa, se ainakin elää ja hengittää yhä.
Nyt on ihana olla täällä taas. Toisaalta mulla on pala kurkussa koko ajan. Maksoimme ilomielin pienen summan, jota satamassa pyydetään saaren siivoamis- ja jälleenrakennustyöhön. Phi Phi on siisti, ei täällä sinällään tietenkään enää näe tsunamin tuhoja. Paitsi, että joka paikassa on opasteet tsunami-paikoreiteille. Jos jotakin tapahtuisi siis. Meidän kämppämme sijaitsee kukkulan juurella, yhden turvareitin varrella. Vieressä on "tsunami village", jossa rakennetaan. Siellä on valokuvia saarelta ennen ja jälkeen joulukuun 2004. Tekstejä ja kuvia jälleenrakentamistyöstä. Ja hyvin matalaa kasvillisuutta...
En olisi ikinä arvannut, että paluu Phi Phille tuntuu tältä yhä. Joskus kai vaan täytyy pysähtyä ja vetää hetki henkeä.
Mutta eiköhän tämä tästä iloksi muutu, kun kaivetaan kohta snorkkelit ja räpylät kassista!
Moninaisista syistä meille juuri Phi Phi on ollut maaginen. Tänne tulimme päiväretkelle pahaa aavistamatta ensimmäisellä Thaimaan reissulla, sillä joka varattiin "ihan vaan kavereina". Jäimme heti koukkuun. Emme todellakaan Phi Phin bileisiin, vaan siihen, mikä Phi Phi on toisesta näkökulmasta. Yksi maailman kauneimmiksi sanotuista paikoista. Hieno sukellus-/snorklaussaari. Saari ilman autoja. Paikka, jossa on ihan ok kävellä märkäpuvussa paljain jaloin kadulla, joka oikeastaan on vain tiiviiksi tallautunut hiekkakuja. Olihan täällä Karma Bar, jonka tyynyillä oli kiva pötkötellä pimeässä illassa. Maailman suurin taskurapu nousi vedestä Karma Barin rannassa. Ihmettelimme sitä, mutta kenellekään ei tullut mieleenkään tehdä sille pahaa. Veimme sen takaisin mereen... Phi Phillä, paratiisissa, ei kenellekään tai millekään voisi tapahtua mitään pahaa.
Me palasimme Phi Phin päiväretkeltä Phuketin hotelliin, pakkasimme reput ja sanoimme moi moi. Palaisimme reilun viikon päästä luovuttamaan huoneen. Saman tien takaisin Phi Phin lautalle. Ensin buukkaamaan sukelluskurssi, sitten halpa bungalow muslimikylästä. Sitä kylää muuten ei sitten enää ole. Vain sileä nurmikenttä ja joitakin uusia rakennuksia. Ei varmaan tarvitse kertoa, miksi paikalla ei kasva edes puita...
En tiedä, onko Baracuda Diversia enää olemassa. Tai mitä tapahtui Baracudan väelle. Tsunamin jälkeen sain Baracudalta sähköpostin, jossa pyydettiin tulemaan takaisin. Phi Phi tarvitsi turisteja. Mosquito Diversin veneen näimme äsken rannassa, se ainakin elää ja hengittää yhä.
Nyt on ihana olla täällä taas. Toisaalta mulla on pala kurkussa koko ajan. Maksoimme ilomielin pienen summan, jota satamassa pyydetään saaren siivoamis- ja jälleenrakennustyöhön. Phi Phi on siisti, ei täällä sinällään tietenkään enää näe tsunamin tuhoja. Paitsi, että joka paikassa on opasteet tsunami-paikoreiteille. Jos jotakin tapahtuisi siis. Meidän kämppämme sijaitsee kukkulan juurella, yhden turvareitin varrella. Vieressä on "tsunami village", jossa rakennetaan. Siellä on valokuvia saarelta ennen ja jälkeen joulukuun 2004. Tekstejä ja kuvia jälleenrakentamistyöstä. Ja hyvin matalaa kasvillisuutta...
En olisi ikinä arvannut, että paluu Phi Phille tuntuu tältä yhä. Joskus kai vaan täytyy pysähtyä ja vetää hetki henkeä.
Mutta eiköhän tämä tästä iloksi muutu, kun kaivetaan kohta snorkkelit ja räpylät kassista!
maanantai 19. maaliskuuta 2012
Krabi Town: Menolippu, menolippu - mun pakko matkustaa on jonnekin
...entisestä pois lautta vie. Ja Krabin satamaan mä kiirehdin, on eessä taas meritie.
Huomenna lähdemme aikaisin aamulla Phi Phin riuttoja kohti. Majoitusta meillä ei ole, mutta tavoitteena on ainakin aluksi asettua muslimikylään jossa olemme aiemminkin asustaneet, kauemmas baareista ja bilekeskittymistä. Jos onnistumme saamaan sieltä asumuksen, meillä tuskin on nettiyhteyttä ja koska saarella ei ole autoja ja meillä on vähän liikaa kamaa raahattavaksi, emme varmaan ensimmäisenä riennä blogia päivittämään. Pikemminkin koetamme toipua ryydyttävästä siirtymisestä. Eli jos ei mitään kuulu hetkeen, niin Phi Phillä ollaan.
Hellurei, kunnes jälleen kuulutaan!
Huomenna lähdemme aikaisin aamulla Phi Phin riuttoja kohti. Majoitusta meillä ei ole, mutta tavoitteena on ainakin aluksi asettua muslimikylään jossa olemme aiemminkin asustaneet, kauemmas baareista ja bilekeskittymistä. Jos onnistumme saamaan sieltä asumuksen, meillä tuskin on nettiyhteyttä ja koska saarella ei ole autoja ja meillä on vähän liikaa kamaa raahattavaksi, emme varmaan ensimmäisenä riennä blogia päivittämään. Pikemminkin koetamme toipua ryydyttävästä siirtymisestä. Eli jos ei mitään kuulu hetkeen, niin Phi Phillä ollaan.
Hellurei, kunnes jälleen kuulutaan!
Krabi Town: Mainio mangroveretki
Meillä oli tänään hieno luontoretki. Kävelimme aamulla venelaiturille ja vuokrasimme sieltä pitkähännän. Tarkoituksenamme oli katsella alueen mangrovesoita ja niiden asukkaita, ehkä käärmeitä tai jotakin. Ihan omin ehdoin, ei minkään valmisretken aikatauluissa.
Buddy-kuskimme ehdotti, että aloittaisimme retken joen suulta, jossa on kiinnostava luola ja hienot maisemat. Se sopi meille ja sinne siis suunnattiin. Kiinnostava luola? Mamma mia! Hienoin luola, jossa olemme koskaan käyneet. Muheva lepakonlannan haju ja äänekäs vikinä paljastivat luolassa olevan satapäin asukkaita, mutta niiden lisäksi itse luola oli upea, kuin temppeli. Mikä siitä teki niin vaikuttavan, oli paitsi koko (se oli monikammioinen ja valtava), tippukivimuodostelmat ja luolan perimmäisen kammion katossa oleva pyöreä aukko, josta virtasi valoa. Emme siis hortoilleet pimeässä taskulampun turvin lepakonkakkaan liukastellen, vaan saimme ihailla koko komeutta kerralla. Huikeaa! Kuvat eivät kaikkea kerro, mutta tässä jokunen makupala:
Buddy-kuskimme ehdotti, että aloittaisimme retken joen suulta, jossa on kiinnostava luola ja hienot maisemat. Se sopi meille ja sinne siis suunnattiin. Kiinnostava luola? Mamma mia! Hienoin luola, jossa olemme koskaan käyneet. Muheva lepakonlannan haju ja äänekäs vikinä paljastivat luolassa olevan satapäin asukkaita, mutta niiden lisäksi itse luola oli upea, kuin temppeli. Mikä siitä teki niin vaikuttavan, oli paitsi koko (se oli monikammioinen ja valtava), tippukivimuodostelmat ja luolan perimmäisen kammion katossa oleva pyöreä aukko, josta virtasi valoa. Emme siis hortoilleet pimeässä taskulampun turvin lepakonkakkaan liukastellen, vaan saimme ihailla koko komeutta kerralla. Huikeaa! Kuvat eivät kaikkea kerro, mutta tässä jokunen makupala:
Uskomattoman kaunista ja hiljaista. Ei turistiryhmien mölinää, vain luonnon ääniä ja askelten kaiku.
Luolan "kattoikkuna"
Olo oli kuin luojan luomassa temppelissä.
Luolan vanhimmat asukkaat ovat 43 000 vuotta vanhoja.
Voitte uskoa, että olimme vaikuttuneita! Toinen pienempi luola sijaitsi joen luona siten, että suuaukko aukeni suoraan vesille. Juttelimme merirosvo- ja salakuljettajajuttuja näkymästä inspiroituneina. Näillä vesillähän sitä toimintaa on ollut paljon ja alempana Malakansalmessa merirosvot mellastavat edelleen!
Jo matkalla tuonne luolaan Timppa huomasi mangrovejuurten vieressä metrisen vesivaraanin. Äkkiä vene ympäri ja kuvaamaan! Varaani oli arka ja sukelsi ennen kuin saimme kunnon kuvaa, mutta todistuskappaleen kumminkin:
Varaanin pää veden pinnassa nenä vasemmalle päin. Ja sitten se dyykkasi!
Seuraavaksi Buddy ajoi meidät mangrovesuolle tehdyn kävelypolun luokse ja jäi odottelemaan veneelle. Kauaa emme kävelleet, kun Timo The Hawkeye bongasi jälleen: Mudskipper alias liejuryömijä! Ei mikään jokapäiväinen havainto. Tämä kummallinen kala kykenee elämään vedessä ja kuivalla maalla. Se ui tai tarvittaessa ryömii "käsiensä" varassa. Kuva ei ole paras, mutta saatte jonkin käsityksen tästä kuitenkin:
Hauskan näköinen otus. Huomaa mulkosilmät ja pikku kädet.
Ajoimme vielä joella ja nyt oli mun vuoroni bongata iso vesivaraani, mutta siitä emme saaneet kuvaa lainkaan. Mutta verkkokalvolle tallentui kyllä.
Loppureissusta kävimme vielä katsomassa mangroven apinoita, mutta suoraan sanoen niitä on nyt nähty niin paljon, että lapsetkin olivat vaan että "Ai jaa....". Kivojahan ne ovat ja tosi sööttejä katsella. Kunhan eivät tule kähveltämään mitään :)
Hieno luontoretki, hyviä havaintoja ja hintakin oli varsin kohtuullinen verrattuna valmisretkiin. Kannatti! Nyt vietämme järjettömän kuuman päivän siestaa hotellihuoneessa, mutta illemmalla suuntaamme night marketin ruokapatojen, maissigrillien ja muiden riemujen ääreen. Ja lapsille on luvattu, että pääsevät pomppulinnaan. Sillä onhan pomppulinna paljon jänskempi, kuin jotkut luolat, luurangot, liejuryömijät ja varaanit. Vai onko...? :)
sunnuntai 18. maaliskuuta 2012
Krabi Town: Andaman Sea, vihdoin!
Jaa jaa, taas on ajettu bussilla. Ja vähän muillakin vehkeillä. Vaihdoimme nimittäin tänään maisemaa ja merta. Tulimme Krabille, tarkoituksenamme pienen hengähdyksen jälkeen siirtyä saarille, kuten jo eilen kerroinkin.
Eilen hankimme liput sillä ajatuksella, että haluamme nauttia Samuin hotellimme ihanasta aamiaisesta ja uima-altaasta vielä ennen reissua. On meinaan hienot aamiaiset ja uima-altaat taas varmaan vähäksi aikaa nähty ja palaamme normaalitasoomme, mitä tulee asumiseen.
Aamulla ehdimmekin rauhassa vielä fiilistelemään ja kuulimme myös Marjatan sukellusraportin (kateellisina). Haita eivät olleet kuitenkaan nähneet ja kun myös Taolla juttelin yhden suomalaishepun kanssa, joka oli sukeltanut Taolla 2½ kk näkemättä kertaakaan haita kunnolla (vain yhden vilahduksen), niin voidaanpa todeta olleemme todella onnekkaita. Siis kun näimme silloin niitä haita. Hai on katoava luonnonvara, vainottu ja eviensä vuoksi jahdattu ja lahdattu otus lajista riippumatta. Valitettavasti samassa asemassa kuin susi meillä...
Mutta en nyt nouse barrikadeille vainottujen puolesta, kanta varmaan tuli selväksi. :)
Aamupäivällä minibussi kuskasi meidät satamaan, josta nousimme lauttaan. Automatkalla todistimme yhtä mopokolaria, jossa menopelit oli vedetty melkoiselle rusetille. Emme nähneet niitä ihmisiä, vain ambulanssin. Toivottavasti ei kaikkein vakavinta sorttia ollut. No me pääsimme lauttaan ja siitä bussiin. Matka Krabille sujui hienosti, mutta nyt tuntuu, että noi bussireissut alkavat riittää. Ihan siis tosissaan. Linja-autossa on tunnelmaa.... just joo.
Kävimme syömässä italialaisravintolassa. Gorgonzolatagliatelle oli NIIN hyvää. Aloin jo haaveilemaan pastaillasta kotona, täytyy heti kaivaa pastamankeli esiin, kun tullaan Suomeen. Pinaattipastaa, pastaa salviavoilla, oi oi oi....
Nyt siis olemme Krabin kaupungissa, emme missään lähistön rantakohteessa. Meillä on nyt ihan ok hotelli, semmoinen hyvin arkinen, vain peruspalvelut. Mutta siisti ja mikä parasta: täällä on toimiva ilmainen nettiyhteys huoneessa asti! What a feeling! Luulenpa siis, että nyt tulee taas surffailtua koko rahan edestä ja päivitettyä blogiakin. Vaikka ei me tässä olla kuin varmaan pari yotä. Huomenna ei vielä lähdetä eteenpäin, vaan mennään katselemaan joko Krabin kuuluja mangrovealueita tai yhtä toista kiinnostavaa jutskaa. Ja vähän pitäisi tehdä suunnitelmiakin. Mutta nyt ollaan Andamaanienmeren puolella ja olemme siitä hyvin iloisia!
Eilen hankimme liput sillä ajatuksella, että haluamme nauttia Samuin hotellimme ihanasta aamiaisesta ja uima-altaasta vielä ennen reissua. On meinaan hienot aamiaiset ja uima-altaat taas varmaan vähäksi aikaa nähty ja palaamme normaalitasoomme, mitä tulee asumiseen.
Aamulla ehdimmekin rauhassa vielä fiilistelemään ja kuulimme myös Marjatan sukellusraportin (kateellisina). Haita eivät olleet kuitenkaan nähneet ja kun myös Taolla juttelin yhden suomalaishepun kanssa, joka oli sukeltanut Taolla 2½ kk näkemättä kertaakaan haita kunnolla (vain yhden vilahduksen), niin voidaanpa todeta olleemme todella onnekkaita. Siis kun näimme silloin niitä haita. Hai on katoava luonnonvara, vainottu ja eviensä vuoksi jahdattu ja lahdattu otus lajista riippumatta. Valitettavasti samassa asemassa kuin susi meillä...
Mutta en nyt nouse barrikadeille vainottujen puolesta, kanta varmaan tuli selväksi. :)
Aamupäivällä minibussi kuskasi meidät satamaan, josta nousimme lauttaan. Automatkalla todistimme yhtä mopokolaria, jossa menopelit oli vedetty melkoiselle rusetille. Emme nähneet niitä ihmisiä, vain ambulanssin. Toivottavasti ei kaikkein vakavinta sorttia ollut. No me pääsimme lauttaan ja siitä bussiin. Matka Krabille sujui hienosti, mutta nyt tuntuu, että noi bussireissut alkavat riittää. Ihan siis tosissaan. Linja-autossa on tunnelmaa.... just joo.
Kävimme syömässä italialaisravintolassa. Gorgonzolatagliatelle oli NIIN hyvää. Aloin jo haaveilemaan pastaillasta kotona, täytyy heti kaivaa pastamankeli esiin, kun tullaan Suomeen. Pinaattipastaa, pastaa salviavoilla, oi oi oi....
Nyt siis olemme Krabin kaupungissa, emme missään lähistön rantakohteessa. Meillä on nyt ihan ok hotelli, semmoinen hyvin arkinen, vain peruspalvelut. Mutta siisti ja mikä parasta: täällä on toimiva ilmainen nettiyhteys huoneessa asti! What a feeling! Luulenpa siis, että nyt tulee taas surffailtua koko rahan edestä ja päivitettyä blogiakin. Vaikka ei me tässä olla kuin varmaan pari yotä. Huomenna ei vielä lähdetä eteenpäin, vaan mennään katselemaan joko Krabin kuuluja mangrovealueita tai yhtä toista kiinnostavaa jutskaa. Ja vähän pitäisi tehdä suunnitelmiakin. Mutta nyt ollaan Andamaanienmeren puolella ja olemme siitä hyvin iloisia!
lauantai 17. maaliskuuta 2012
Koh Samui: Suomalais-ruotsalainen snorklauspäivä
Klassiset tropiikin rantamaisemat, vai mitä?! Eka snorklauspaikkamme (ranta 1) suomi-ruotsi-veneretkellä.
Apinamies... (ranta 2)
...ja Thaimaan torpedo!
Retkilounas rantapuiden varjossa (ranta 3)
Pieniä poikia pötköllään
Mari & Terhi norsulimpparilla
Koh Samui: Kimpassa
Tervehdys taas. Paasin vihdoin paivittamaan blogia. Tekniikka tokkii tosiaan.
Kiitoksia taas kivoista viesteista. Niita on aina ihana saada! Meidan haipaiva nakojaan heratti tunnelmia... No, jos joku kokenut sukeltaja sita lukee, niin nauraa mun hirvityksilleni, koska tosissaan nuo riuttahait eivat ihmisia popsi, mutta tokihan sita vilkas mielikuvitus aina muutaman harkahain tai tiikerihain siihen kintereille maalaa, ainakin mulla :) Mutta tuolla lahdella kay paivittain paljon ihmisia, etta olisi ollut kaanteinen lottovoitto joutua hain kitaan. Ja ne harkahait pyorivat kauempana ja tiikerihaihavaintoja on kuulemma vain 4 kpl sielta missa olimme. Taytyy silti myontaa, etta jostain syysta jalat olivat vahan vetelana illalla. Oisko sitten johtunut aallokossa uimisesta vai jannityksesta?
Marjatta ja Peter, tuttavamme taalta, ovat parhaillaan sukeltamassa Taon vesilla siella, missa niita harkahaita ja parhaassa tapauksessa valashaitakin nahdaan. Odotan innolla raporttia! Marjatta on ihan pro sukeltaja, jolla on ihania sukellustarinoita ja hurjasti tietoa. Voisin kuunnella niita loputtomasti.
Taalla Samuilla olemme viettaneet kuitenkin rauhallisempaa elamaa. Meilla kavi tuuri, tahan hotelliin tuli tosi kiva perhe jolla on samanikaiset pojat kuin meilla. Lapsille on tehnyt hyvaa leikkia paivat pitkat ikaistensa kanssa. Varsinaisia vesipetoja koko porukka!
Torstaina perustimme suomalaisruotsalaisen snorklausretkikunnan. Vuokrasimme kimpassa songthaew'n ("taxin") ja pitkahantaveneen ja teimme paivan kestavan reissun kahdelle lahisaarelle. Olipas hauskaa! Kiitos viela Marjatta, Peter, Terhi, Kalle, Alexis, Elias, Julle, Anita ja omat rakkaat Nemo, Nooa ja Timo. Paasimme snorklaamaan ja uimaan autiommille rannoille, perustimme picnic-leirin asumattomaan saareen ja lapset rakensivat majoja ja tutkivat rannan ihmeita. Snorklausmielessa maisemat eivat olleet mitaan ikimuistoisia, mutta tulipahan plutattua. Ja nain ison pallokalan kylla, se oli hyva. Meilla oli tosi kiva porukka ja iloinen paiva. Illalla kaikki taisivat olla yhta vasyneita, mutta tyytyvaisia. Laitan jonkin kuvan myohemmin tanne.
Eilinen kului taas tuossa pienella lahirannalla, joka on ihan helmi Samuin isoihin biitseihin verrattuna. Siellakin olimme isommalla porukalla ja lapsilla riitti hauskaa. On ollut tosi kivaa viettaa sosiaalisempaa elamaa valilla. Isot pojat sukeltelivat aarteita meresta ja pikkupojat kelluivat hengessa mukana. Mekin Timpan kanssa snorklailtiin, kun vesi on nyt kirkastunut. Taysikuu samensi veden tyystin jokin aika sitten. Ma bongasin jalleen aika kookkaan pallokalan seka viela maarittamattoman kalaparven, kuin oikein isoja lehtikaloja tai jotakin sinnepain. Hienoja, mulle ihan uusia. Taytyy koettaa selvittaa laji.
Huomenna matka jatkuu. Tanaan taytyy jarjestaa siirtyminen Krabin suunnalle ja hankkia joku majoitus sielta. Otamme todennakoisesti kohteeksi vanhan tutun Phi Phin, jossa snorklaajalle riittaa iloja. Katsellaan sitten, kuinka matka etenee. Tarkoitus kuitenkin olisi pysya loppureissu Andamaanienmeren puolella ja keskittya vesielamaan.
Toivottavasti saisin laitettua jotakin kuvapaivitysta viela myohemmin tanaan. Nyt kuitenkin altaaseen ja sitten aamiaiselle. Miehet lienevat jo heranneet...
Kiitoksia taas kivoista viesteista. Niita on aina ihana saada! Meidan haipaiva nakojaan heratti tunnelmia... No, jos joku kokenut sukeltaja sita lukee, niin nauraa mun hirvityksilleni, koska tosissaan nuo riuttahait eivat ihmisia popsi, mutta tokihan sita vilkas mielikuvitus aina muutaman harkahain tai tiikerihain siihen kintereille maalaa, ainakin mulla :) Mutta tuolla lahdella kay paivittain paljon ihmisia, etta olisi ollut kaanteinen lottovoitto joutua hain kitaan. Ja ne harkahait pyorivat kauempana ja tiikerihaihavaintoja on kuulemma vain 4 kpl sielta missa olimme. Taytyy silti myontaa, etta jostain syysta jalat olivat vahan vetelana illalla. Oisko sitten johtunut aallokossa uimisesta vai jannityksesta?
Marjatta ja Peter, tuttavamme taalta, ovat parhaillaan sukeltamassa Taon vesilla siella, missa niita harkahaita ja parhaassa tapauksessa valashaitakin nahdaan. Odotan innolla raporttia! Marjatta on ihan pro sukeltaja, jolla on ihania sukellustarinoita ja hurjasti tietoa. Voisin kuunnella niita loputtomasti.
Taalla Samuilla olemme viettaneet kuitenkin rauhallisempaa elamaa. Meilla kavi tuuri, tahan hotelliin tuli tosi kiva perhe jolla on samanikaiset pojat kuin meilla. Lapsille on tehnyt hyvaa leikkia paivat pitkat ikaistensa kanssa. Varsinaisia vesipetoja koko porukka!
Torstaina perustimme suomalaisruotsalaisen snorklausretkikunnan. Vuokrasimme kimpassa songthaew'n ("taxin") ja pitkahantaveneen ja teimme paivan kestavan reissun kahdelle lahisaarelle. Olipas hauskaa! Kiitos viela Marjatta, Peter, Terhi, Kalle, Alexis, Elias, Julle, Anita ja omat rakkaat Nemo, Nooa ja Timo. Paasimme snorklaamaan ja uimaan autiommille rannoille, perustimme picnic-leirin asumattomaan saareen ja lapset rakensivat majoja ja tutkivat rannan ihmeita. Snorklausmielessa maisemat eivat olleet mitaan ikimuistoisia, mutta tulipahan plutattua. Ja nain ison pallokalan kylla, se oli hyva. Meilla oli tosi kiva porukka ja iloinen paiva. Illalla kaikki taisivat olla yhta vasyneita, mutta tyytyvaisia. Laitan jonkin kuvan myohemmin tanne.
Eilinen kului taas tuossa pienella lahirannalla, joka on ihan helmi Samuin isoihin biitseihin verrattuna. Siellakin olimme isommalla porukalla ja lapsilla riitti hauskaa. On ollut tosi kivaa viettaa sosiaalisempaa elamaa valilla. Isot pojat sukeltelivat aarteita meresta ja pikkupojat kelluivat hengessa mukana. Mekin Timpan kanssa snorklailtiin, kun vesi on nyt kirkastunut. Taysikuu samensi veden tyystin jokin aika sitten. Ma bongasin jalleen aika kookkaan pallokalan seka viela maarittamattoman kalaparven, kuin oikein isoja lehtikaloja tai jotakin sinnepain. Hienoja, mulle ihan uusia. Taytyy koettaa selvittaa laji.
Huomenna matka jatkuu. Tanaan taytyy jarjestaa siirtyminen Krabin suunnalle ja hankkia joku majoitus sielta. Otamme todennakoisesti kohteeksi vanhan tutun Phi Phin, jossa snorklaajalle riittaa iloja. Katsellaan sitten, kuinka matka etenee. Tarkoitus kuitenkin olisi pysya loppureissu Andamaanienmeren puolella ja keskittya vesielamaan.
Toivottavasti saisin laitettua jotakin kuvapaivitysta viela myohemmin tanaan. Nyt kuitenkin altaaseen ja sitten aamiaiselle. Miehet lienevat jo heranneet...
keskiviikko 14. maaliskuuta 2012
Koh Tao: Niks naks
Koh Taon reissu oli ihana, mutta valitettavan lyhyt. Vietimme siellä - tai sen lähivesissä - 2½ ihanaa päivää. Meillä oli kuitenkin koko ajan hotelli Samuilla, niin ei viitsitty hirveän pitkään maksaa kahta kämppää....
Haipäivän jälkeen eilen palasimme jo tutulle Nangyuanille ja katselimme siellä lisää kalojen valtakuntaa. Väriä ja vilskettä riitti, hienoja koralleja myös kauempana rannasta (mm. joitakin tosi isoja tynnyrikoralleja ja neonliloina aaltoilevia merivuokkoja asukkaineen). Nangyuanilla käy hirveästi turisteja, osa aivan urpoja tietysti. Niinpä saarten lähimmät korallit ovat murskana ja pitää mennä kauemmas, jotta pääsee "mestoille". Räpylöiden käyttö Nangyuanilla on periaatteessa kielletty, koska puolet porukasta kävelee ja seisoo niillä sitten herkillä koralleilla. Aargh! Joitakin ei tunnu kiinnostavan yhtään, millaista jälkeä jättävät peräänsä. Tuntuu myös vaikealta käsittää, kuinka saarelle, jonne muovipussien ja -pullojen tuonti on kielletty, voidaan aurinkopäivän jälkeen jättää lojumaan suklaakääreitä, pulloja, banaaninkuoria ja muuta roskaa kasoittain. Tämä on asia, joka jaksaa aina vain ihmetyttää. Uskomattoman kauniita paikkoja pilataan ihan vaan laiskuuttaan.
Nooa oli Nangyuanin sankari ja opetteli snorklaamaan. Taisi olla saaren pienin snorklaaja... Harmi vaan, ettei vieläkään ole tullut vastaan riittävän pikkuista maskia, joka istuisi Nooalle vuotamatta. Mutta siellä se poika painoi vedessä ja katseli kaloja. Reipas ukko!
Pojat yllättivät meidät Taolla viimeisenä iltana. Koko reissun ajan Nemo on kasvattanut surffitukkaa ja Nooakin ollut samassa hengessä, mutta sitten illalla: "Hei tossa on parturi, voitais mennä leikkauttamaan meidän tukat!" Ja niin miehet marssivat parturin tuoliin. Niks naks! Hinta ei päätä huimannut, 50 bahtia per poika (noin 1,25 euroa). Tukat leikkasi nopeasti ja taitavasti hurmaava ladyboy Nid, jota Nooa pikkupojan suoruudella kutsui tätisedäksi. Nemo toivoi mohikaanin tapaista tukkaa ja Nid laittoikin miehille sitten niin hienot tukat, että blondimohikaanit käänsivät päitä Taon illassa! Ja nyt meidän matkatavaroihin kuuluu purkki hiusvahaa. Kiva, kun mä olen yhden ainoan kerran reissun aikana laittanut vähän ripsiväriä (en edes muista missä ja miksi), mutta perheen miehet värkkäävät tukkaa peilin edessä antaumuksella. Tosin omissa hiuksissa ei paljon kohta laitettavaa olekaan, siitä pitävät huolen suola, kloori ja aurinko. Että niks naks-reissu on mullakin edessä, kun Suomeen päästään.
Nyt olemme kuitenkin taas takaisin Samuilla. Pari kuvaa vielä täältä omalta pooliltamme:
Huomenna toivottavasti olemme taas snorklauspuuhissa yhdellä pikkusaarella. Toivotaan, että seuraava päivitys olisi siis kala-aiheinen!
Haipäivän jälkeen eilen palasimme jo tutulle Nangyuanille ja katselimme siellä lisää kalojen valtakuntaa. Väriä ja vilskettä riitti, hienoja koralleja myös kauempana rannasta (mm. joitakin tosi isoja tynnyrikoralleja ja neonliloina aaltoilevia merivuokkoja asukkaineen). Nangyuanilla käy hirveästi turisteja, osa aivan urpoja tietysti. Niinpä saarten lähimmät korallit ovat murskana ja pitää mennä kauemmas, jotta pääsee "mestoille". Räpylöiden käyttö Nangyuanilla on periaatteessa kielletty, koska puolet porukasta kävelee ja seisoo niillä sitten herkillä koralleilla. Aargh! Joitakin ei tunnu kiinnostavan yhtään, millaista jälkeä jättävät peräänsä. Tuntuu myös vaikealta käsittää, kuinka saarelle, jonne muovipussien ja -pullojen tuonti on kielletty, voidaan aurinkopäivän jälkeen jättää lojumaan suklaakääreitä, pulloja, banaaninkuoria ja muuta roskaa kasoittain. Tämä on asia, joka jaksaa aina vain ihmetyttää. Uskomattoman kauniita paikkoja pilataan ihan vaan laiskuuttaan.
Nooa oli Nangyuanin sankari ja opetteli snorklaamaan. Taisi olla saaren pienin snorklaaja... Harmi vaan, ettei vieläkään ole tullut vastaan riittävän pikkuista maskia, joka istuisi Nooalle vuotamatta. Mutta siellä se poika painoi vedessä ja katseli kaloja. Reipas ukko!
Pojat yllättivät meidät Taolla viimeisenä iltana. Koko reissun ajan Nemo on kasvattanut surffitukkaa ja Nooakin ollut samassa hengessä, mutta sitten illalla: "Hei tossa on parturi, voitais mennä leikkauttamaan meidän tukat!" Ja niin miehet marssivat parturin tuoliin. Niks naks! Hinta ei päätä huimannut, 50 bahtia per poika (noin 1,25 euroa). Tukat leikkasi nopeasti ja taitavasti hurmaava ladyboy Nid, jota Nooa pikkupojan suoruudella kutsui tätisedäksi. Nemo toivoi mohikaanin tapaista tukkaa ja Nid laittoikin miehille sitten niin hienot tukat, että blondimohikaanit käänsivät päitä Taon illassa! Ja nyt meidän matkatavaroihin kuuluu purkki hiusvahaa. Kiva, kun mä olen yhden ainoan kerran reissun aikana laittanut vähän ripsiväriä (en edes muista missä ja miksi), mutta perheen miehet värkkäävät tukkaa peilin edessä antaumuksella. Tosin omissa hiuksissa ei paljon kohta laitettavaa olekaan, siitä pitävät huolen suola, kloori ja aurinko. Että niks naks-reissu on mullakin edessä, kun Suomeen päästään.
Nyt olemme kuitenkin taas takaisin Samuilla. Pari kuvaa vielä täältä omalta pooliltamme:
"Pengerretty" allas. Taustalla siintää meri ja altaan takana vasemmassa reunassa villamme katto.
Kohta meille kasvaa evät!
Huomenna toivottavasti olemme taas snorklauspuuhissa yhdellä pikkusaarella. Toivotaan, että seuraava päivitys olisi siis kala-aiheinen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)