Kotona ollaan. On aika kirjoittaa blogin viimeinen luku. Tämä meidän arkielämä on tavallisempaa ja toisenlaista kuin oli talvi Aasiassa. Ihanaa sekin, mutta yksityistä, ei siis blogin ainesta :)
Koneemme laskeutui eilen Helsinki-Vantaalle illansuussa. Rakas perhe oli vastassa. Tuntui ihanalta nähdä tutut kasvot ja päästä halaamaan. Lopulta täällä... Lapset bongailivat kotimatkalla tuttuja paikkoja kuin pitemmänkin poissaolon jälkeen: Jäähalli! Jalkapallostadion! Vapaalan mutka! Ja kun vihdoin pääsimme omaan pihaan, kuinka hienolta se tuntuikaan. Piha kylpi keväisessä auringossa, narsissit kukkivat kuistin kaiteella, lumi oli jo sulanut pihatieltä ja autopaikalta. Nousta portaat kotiovelle ja vihdoin.... kotona!
Nyt olemme jo asettuneet. Pyykkikone laulaa, lumikolaa on käytelty ahkerasti ja kasseja purettu. Suihkusta tulee kunnolla vettä, ihan sen lämpöistä kuin haluaa. Oma sänky on ihana. Oma keittiö on ihana. Sauna on ihana. Hesari on ihana. Jääkaappi oli täynnä ihania herkkuja, joista olemme ottaneet ilon irti. Ruisleipää, lohikeittoa ja savustettua lohta, maitoa, kunnollista juustoa. Mahtavaa, kiitos! Koirakin kotiutui naapurista erittäin hyvinvoivana ja iloisena. Sydämellinen kiitos Hukan hoitoperheelle.
Aamulla kiskoin uskolliset Sorelit ja toppahousut jalkaan ja kävin kahlaamassa Hukan kanssa aamulenkin Vapaalan lumisilla, auraamattomilla kaduilla. Se muuten ON raskaampaa kuin hiihdellä varvassandaaleissa ja hellemekossa. Mutta niin puhdasta, raikasta ja rauhallista oli rakkaan kylämme raitilla, että nautin täysin siemauksin. Kävimme myös Stigaa kiskoen päiväkodissa jo moikkaamassa kavereita ja muutamia kiireisimpiä arkisia asioitakin on ehditty hoitaa. Tästä se taas lähtee rullaamaan.
Lämmin kiitos koko perheemme puolesta kaikille, jotka olette jaksaneet pysyä matkassa mukana. Kiitos ihanista viesteistä blogiin ja sähköpostiin ja anteeksi, kun blogiin oli hankala saada viestejä perille. Blogia on luettu 3 kuukauden aikana reippaasti yli 7000 kertaa, huimaa. On ollut mukava tietää, että kotipuolessa ollaan hengessä mukana. Ja teidän kaikkein läheisimpien on varmasti yhtä mukava tietää, ettei matkakuvasulkeisia ole jälkikäteen tiedossa, kiitos blogin. Kuvia on satoja ja satoja, mutta emme kenellekään väkisin tyrkytä niitä nähtäväksi, ha haa.
Blogin tarkoitus tuli varmasti täytettyä. Halusimme läheistemme tietävän missä menemme ja mitä kuuluu - ja että lapsilla on kaikki hyvin. Halusimme myös blogin välityksellä lähettää auringonvaloa, iloa ja inspiraatiota tänne talven keskelle. Jos jollakulla on ajatuksena lähteä pienten lasten kanssa vastaavantyyppiseen reissuun, toivottavasti tämä valoi uskoa ja intoa; sinne vaan maailmalle, kyllä se sujuu!
Ihana matka on tehty. Muistot ja kokemukset pysyvät. Oma elämä täällä Suomessa tuntuu hyvältä. On ihanaa, että meillä on ihania ystäviä, perhettä ja läheisiä - haluaisimme niin taas nähdä teitä kaikkia.
Nähdäänhän pian?
maanantai 2. huhtikuuta 2012
lauantai 31. maaliskuuta 2012
Phuket: Viimeiset kiusaukset
Lähtöpäivän levottomuutta ilmassa. Tänään olemme pysytelleet tiiviisti hotellin altaalla, kuten kaikkina näinä Phuketin päivinä. Ei yhtään kiinnosta mennä täältä ulos, kun meininki täällä ei oikein ole sitä, mitä olemme reissulta hakeneet. Sitä paitsi tarkoitus nimenomaan oli ottaa muutama viimeinen päivä ihan iisisti ja toipua reissaamisen rasituksista ennen pitkää kotilentoa. Tosin tässä kävi vähän niin, että ainakin allekirjoittaneella stressitasot nousevat tappiinsa tästä paikallaan olemisesta. Ei meinaa jaksaa olla vain. En ymmärrä, kuinka joku jaksaa maata viikon altaalla lukemassa. Mutta tosiaan tyylinsä kullakin, tuskinpa kaikki meitäkään ymmärtävät...
Jännitystäkin ilmassa väreilee... hmmm.... Ostimme tietoisesti aika myöhäiset lennot täältä Bangkokiin. Paljon ei ole Air Asialla varaa myöhästyä, jos mielimme Suomen lennolle ehtiä (tai siis Bangkok-Amsterdam). On siinä nyt pieni pelivara, mutta pitäkäähän peukkuja, että ehdimme pitkälle lennolle. Etenkin, kun huomenna on aprillipäivä...
Tämä meidän hotelli on muuten aika ihana. Missään ei nimittäin olla saatu tällaista palvelua. Kun tulimme, respassa oltiin sitä mieltä että noin kivoille pojille parempi huone. Meidän pieni edullinen perushuone vaihdettiin isoon ihanaan sviittiin, joka on erillisen pikku-uima-altaan äärellä. Lisävuoteesta ei maksua (olimme valmistautuneet nukkumaan kaikki 4 samassa parisängyssä), ei myöskään lasten aamiaisista tms. Pepelle tuli tänään altaalle yllättäen iso kulhollinen suklaamuroja, ihan vaan iloksi. Ja Peppe-poikahan popsi hyvällä halulla! Ja kun eilen kysyimme paljonko maksaa ja kauanko kestää taksi lentokentälle (1000 bahtia ja 45 min-tunnin), niin tänään hotellin mukava poika ilmoitti, että lähtee erikseen meidät sinne viemään, eikä se tietenkään maksa mitään. Aika asiallista palvelua, vai mitä? Ihanaa, että tämä sattui tähän loman loppuun.
Vielä en sano heippa. Päivittelemme ehkä ryytyneitä kuulumisia Bangkokin tai Amsterdamin kentältä ja vasta kun pääsemme kotiin, on aika sulkea blogin kirjat ja kannet. Nyt toivomme sujuvaa matkaa. Lähtötilanne on vähän väsynyt, kun eilen tuli illalla istuttua aika myöhäiseen parvekkeella. Suolakurkut, jääkylmä rasvaton maito, paahdettu ruisleipä, voi ja kermainen lohikeitto paksusti tuoreella tillillä höystettynä kummittelevat mielessä... Mutta kolme lentoa ja hirveästi tunteja vielä edessä ennen kuin oman kodin ja jääkaapin ovi aukeaa. Huh!
Jännitystäkin ilmassa väreilee... hmmm.... Ostimme tietoisesti aika myöhäiset lennot täältä Bangkokiin. Paljon ei ole Air Asialla varaa myöhästyä, jos mielimme Suomen lennolle ehtiä (tai siis Bangkok-Amsterdam). On siinä nyt pieni pelivara, mutta pitäkäähän peukkuja, että ehdimme pitkälle lennolle. Etenkin, kun huomenna on aprillipäivä...
Tämä meidän hotelli on muuten aika ihana. Missään ei nimittäin olla saatu tällaista palvelua. Kun tulimme, respassa oltiin sitä mieltä että noin kivoille pojille parempi huone. Meidän pieni edullinen perushuone vaihdettiin isoon ihanaan sviittiin, joka on erillisen pikku-uima-altaan äärellä. Lisävuoteesta ei maksua (olimme valmistautuneet nukkumaan kaikki 4 samassa parisängyssä), ei myöskään lasten aamiaisista tms. Pepelle tuli tänään altaalle yllättäen iso kulhollinen suklaamuroja, ihan vaan iloksi. Ja Peppe-poikahan popsi hyvällä halulla! Ja kun eilen kysyimme paljonko maksaa ja kauanko kestää taksi lentokentälle (1000 bahtia ja 45 min-tunnin), niin tänään hotellin mukava poika ilmoitti, että lähtee erikseen meidät sinne viemään, eikä se tietenkään maksa mitään. Aika asiallista palvelua, vai mitä? Ihanaa, että tämä sattui tähän loman loppuun.
Vielä en sano heippa. Päivittelemme ehkä ryytyneitä kuulumisia Bangkokin tai Amsterdamin kentältä ja vasta kun pääsemme kotiin, on aika sulkea blogin kirjat ja kannet. Nyt toivomme sujuvaa matkaa. Lähtötilanne on vähän väsynyt, kun eilen tuli illalla istuttua aika myöhäiseen parvekkeella. Suolakurkut, jääkylmä rasvaton maito, paahdettu ruisleipä, voi ja kermainen lohikeitto paksusti tuoreella tillillä höystettynä kummittelevat mielessä... Mutta kolme lentoa ja hirveästi tunteja vielä edessä ennen kuin oman kodin ja jääkaapin ovi aukeaa. Huh!
perjantai 30. maaliskuuta 2012
Phuket: If not now, when? If not you, who?
Tänään on ihanan reissumme viimeinen kokonainen päivä. Tai kyllä huominenkin vielä menee kokonaan Thaimaassa, mutta osin jo kotimatkan merkeissä. Nimittäin lennämme illalla Bangkokiin ja sieltä lähdemme älyvapaaseen aikaan klo 02 la-su-yönä kohti kotia.
Blogia aloittaessani kirjoitin aiheesta "Kannattaako?" No, kannattiko? Millainen on retken tilinpäätös?
Rahallisesti tietysti kannattamaton, hyvin vahvasti. Mutta ei kaikkea voi mitata rahassa. Rahalle tuskin on parempaa käyttöä, kuin yhteinen aika omien rakkaiden kanssa, yhteiset muistot ja kokemukset. Niitä saa kotikeittiössäkin, mutta joskus on hyvä nähdä muutakin. Kassavajetta ehtii sitten ajan kanssa paikkailemaan.
Kokemusmielessä reissu on ollut huikea. Olemme tehneet, nähneet ja kokeneet paljon. Osin jo meille aikuisille jo tuttua, mutta vähintään lapsille uutta. Lapset ovat oppineet kaikin tavoin rohkeutta, avoimuutta, avarakatseisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Niin mekin. On ollut myös hienoa nähdä omissa lapsissaan käsittämätön määrä piileviä taitoja, vahvuuksia ja ihania piirteitä, jotka tämä reissu on tuonut esiin. Noita pieniä rakkaita miehiä voi vain ihailla. Tuollaisilla pojilla on vain taivas rajana!
Ilo. Välillä tekee niin hyvää antaa vain mennä, lopettaa nihkeily ja rajoituksiin takertuminen. Löytää itsestään Tarzan, Peppi Pitkätossu tai sisäinen sankari. Sitä huomaa, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka lakkaakin pingottamasta ja tekemästä niinkuin järkevän aikuisen ihmisen kuuluu. Hyvää tapahtuu. Loppujen lopuksi aika moni asia on mahdollinen, kun vain ryhtyy siihen. Ja siitä kumpuaa ilo. Yes, we can! Jos sitten vähän rapatessa roiskuu ja tekevälle sattuu, niin mitä siitä? Elämän jälkiä ja taistelun arpia...
Taistelun arpia on tällä reissulla kerätty mekin. Niitä on sekä fyysistä että henkistä lajia. En ole tänne blogiin jokaisesta vastoinkäymisestä kirjoittanut, mutta voitte arvata, että niitäkin on ollut. Osa on johtunut erilaisista kulttuureista (esim. aikataulut tai ruokakauppojen valikoimat), osa on ollut pikku haavereita (onneksi isommilta on vältytty), kaikki olemme vuorotellen päässeet nauttimaan jallan iloista (maitohappobakteereista huolimatta) ja kyllä välillä on ollut niitäkin hetkiä, että tekisi mieli toivottaa perheen hapannaama (kukin meistä vuorollaan) huitsin kuuseen hetkeksi. Aina ei ole paras päivä. Mutta eipä ole kotonakaan. Olennaista on tarkertua hyvään, ei pahaan.
Toiset meistä elävät kuin hiilloksena hehkuen. Lämpöä riittää kaikille ympärillä. Yhdet palavat tasaisella liekillä kuin Havin kruunukynttilät ja heihin voi luottaa - tuli ei pääse hiipumaan, jos ei roihahtamaankaan. Jotkut lyövät kipinää, jatkuvasti uutta. Yksikään päivä ei ole toisensa kaltainen. Eräät meistä elävät roihuten, vähän överisti hyvässä ja pahassa. Tämän reissun jälkeen, kun on saanut vapauttavasti roihuta kuukausia, mä olen entistä vakuuttuneempi, että kaikkia tulia tarvitaan, mutta kaikkein eniten tarvitaan sitä, että palo ei sammu. Kipinöi, hehku, roihua tai pala kauniin tasaisella liekillä. Jokaisella on sisäinen palo. Kunhan palaa. Burn baby, burn!
Tästä reissusta haaveillessa ja sitä suunnitellessa kävin monia keskustelunpätkiä aiheesta "oispa kivaa itsekin" tai "sitten kun". Niin sitä itsekin tuli ajateltua. Mutta entäs jos sittenkin NYT? Ja entäs jos sittenkin IHAN ITSE? Lopulta kun esteitä alkaa taklaamaan yksi kerrallaan, huomaa, ettei niitä lopultakaan ole. Hidasteita ehkä ja hankaloittajia varmasti, mutta totaalisia esteitä... tuskinpa lopultakaan.
Mikä siis on lopputulos?
Kannatti! Todellakin. Reissu oli yhteisiä hetkiä, kiireettömyyttä, kuvia albumiin, tarinoita takan äärelle, sisäpiirin vitsejä, yllätyksiä, tilannekomiikkaa, raivoa ja riemua. Bensaa liekkeihin!
Jos siis ei nyt, niin koska sitten? Jos et sinä, niin kuka sitten?
Blogia aloittaessani kirjoitin aiheesta "Kannattaako?" No, kannattiko? Millainen on retken tilinpäätös?
Rahallisesti tietysti kannattamaton, hyvin vahvasti. Mutta ei kaikkea voi mitata rahassa. Rahalle tuskin on parempaa käyttöä, kuin yhteinen aika omien rakkaiden kanssa, yhteiset muistot ja kokemukset. Niitä saa kotikeittiössäkin, mutta joskus on hyvä nähdä muutakin. Kassavajetta ehtii sitten ajan kanssa paikkailemaan.
Kokemusmielessä reissu on ollut huikea. Olemme tehneet, nähneet ja kokeneet paljon. Osin jo meille aikuisille jo tuttua, mutta vähintään lapsille uutta. Lapset ovat oppineet kaikin tavoin rohkeutta, avoimuutta, avarakatseisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Niin mekin. On ollut myös hienoa nähdä omissa lapsissaan käsittämätön määrä piileviä taitoja, vahvuuksia ja ihania piirteitä, jotka tämä reissu on tuonut esiin. Noita pieniä rakkaita miehiä voi vain ihailla. Tuollaisilla pojilla on vain taivas rajana!
Ilo. Välillä tekee niin hyvää antaa vain mennä, lopettaa nihkeily ja rajoituksiin takertuminen. Löytää itsestään Tarzan, Peppi Pitkätossu tai sisäinen sankari. Sitä huomaa, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka lakkaakin pingottamasta ja tekemästä niinkuin järkevän aikuisen ihmisen kuuluu. Hyvää tapahtuu. Loppujen lopuksi aika moni asia on mahdollinen, kun vain ryhtyy siihen. Ja siitä kumpuaa ilo. Yes, we can! Jos sitten vähän rapatessa roiskuu ja tekevälle sattuu, niin mitä siitä? Elämän jälkiä ja taistelun arpia...
Taistelun arpia on tällä reissulla kerätty mekin. Niitä on sekä fyysistä että henkistä lajia. En ole tänne blogiin jokaisesta vastoinkäymisestä kirjoittanut, mutta voitte arvata, että niitäkin on ollut. Osa on johtunut erilaisista kulttuureista (esim. aikataulut tai ruokakauppojen valikoimat), osa on ollut pikku haavereita (onneksi isommilta on vältytty), kaikki olemme vuorotellen päässeet nauttimaan jallan iloista (maitohappobakteereista huolimatta) ja kyllä välillä on ollut niitäkin hetkiä, että tekisi mieli toivottaa perheen hapannaama (kukin meistä vuorollaan) huitsin kuuseen hetkeksi. Aina ei ole paras päivä. Mutta eipä ole kotonakaan. Olennaista on tarkertua hyvään, ei pahaan.
Toiset meistä elävät kuin hiilloksena hehkuen. Lämpöä riittää kaikille ympärillä. Yhdet palavat tasaisella liekillä kuin Havin kruunukynttilät ja heihin voi luottaa - tuli ei pääse hiipumaan, jos ei roihahtamaankaan. Jotkut lyövät kipinää, jatkuvasti uutta. Yksikään päivä ei ole toisensa kaltainen. Eräät meistä elävät roihuten, vähän överisti hyvässä ja pahassa. Tämän reissun jälkeen, kun on saanut vapauttavasti roihuta kuukausia, mä olen entistä vakuuttuneempi, että kaikkia tulia tarvitaan, mutta kaikkein eniten tarvitaan sitä, että palo ei sammu. Kipinöi, hehku, roihua tai pala kauniin tasaisella liekillä. Jokaisella on sisäinen palo. Kunhan palaa. Burn baby, burn!
Tästä reissusta haaveillessa ja sitä suunnitellessa kävin monia keskustelunpätkiä aiheesta "oispa kivaa itsekin" tai "sitten kun". Niin sitä itsekin tuli ajateltua. Mutta entäs jos sittenkin NYT? Ja entäs jos sittenkin IHAN ITSE? Lopulta kun esteitä alkaa taklaamaan yksi kerrallaan, huomaa, ettei niitä lopultakaan ole. Hidasteita ehkä ja hankaloittajia varmasti, mutta totaalisia esteitä... tuskinpa lopultakaan.
Mikä siis on lopputulos?
Kannatti! Todellakin. Reissu oli yhteisiä hetkiä, kiireettömyyttä, kuvia albumiin, tarinoita takan äärelle, sisäpiirin vitsejä, yllätyksiä, tilannekomiikkaa, raivoa ja riemua. Bensaa liekkeihin!
Jos siis ei nyt, niin koska sitten? Jos et sinä, niin kuka sitten?
keskiviikko 28. maaliskuuta 2012
Surin: Hailapset
Pääsimme Surinilla myös näkemään "haiden lastentarhan". Emme edes arvanneet, mitä odottaa, mutta pikkuhait olivat tosi sööttejä ja niiden kanssa viihdyimme koko porukka.
Ajoimme eräälle mangrovealueelle, jonka suojissa noin 40-60-senttiset hailapset varttuvat rauhassa ja turvassa isommiksi. Ne lähtevät aavemmille vesille vasta, kun ovat kasvaneet tarpeeksi kokoa, ikää ja viisautta. Varovaisuuttakin. Pienet hait eivät osanneet pelätä meitä lainkaan, vaan saimme aivan vapaasti kahlata vedessä niiden seassa, kuvata ja ihastella. Ja mikä hauskinta, nyt myös Peppe Peloton 2½ vuotta on uinut haiden kanssa ihan lähikontaktissa. Pienelle miehelle pienet hait!
Ajoimme eräälle mangrovealueelle, jonka suojissa noin 40-60-senttiset hailapset varttuvat rauhassa ja turvassa isommiksi. Ne lähtevät aavemmille vesille vasta, kun ovat kasvaneet tarpeeksi kokoa, ikää ja viisautta. Varovaisuuttakin. Pienet hait eivät osanneet pelätä meitä lainkaan, vaan saimme aivan vapaasti kahlata vedessä niiden seassa, kuvata ja ihastella. Ja mikä hauskinta, nyt myös Peppe Peloton 2½ vuotta on uinut haiden kanssa ihan lähikontaktissa. Pienelle miehelle pienet hait!
Tuolla puiden suojissa ne pikkuhait odottavat, tietävät pojat.
Nyt hiljaa hiljaa hiivitään...
Tule tule tule, pikkuhai!
Siellä, ihan matalassa rantavedessä!
Kaunis, täydellinen kopio isommistaan. Matalassa vedessä sai ihanan kirkkaita kuvia! Tässä muuten näkyvät hyvin black tipin evien kärjissä olevat snorklaajaa huojentavat tunnusmerkit.
Peppe ui pikkuhaiden kanssa. Nemo ja minä kahlaamme samassa liemessä taempana.
Pienet hait olivat kauniita ja mielenkiintoisia, hellyyttäviäkin. Lähinnä jäi olo, että voi kun ne nyt pärjäisivät, pienet rääpäleet isossa meressä. Tämä kokemus olisi oivaa terapiaa kaikille Tappajahai-leffojen traumatisoimille. Hai on kala, hai on kala...
Tämä oli Surin-raporteista tällä erää viimeinen. Surin on timantti. Ihana paratiisisaariryhmä, jossa onneksi luonto saa toistaiseksi olla melko lailla rauhassa. Ja johon meillä onnekkailla oli kunnia saada tutustua. Olemme kiitollisia, että saimme elää tämänkin kokemuksen.
Surin: Itse teossa, hyvässä seurassa
Kuten kerroin, päivät Surinilla kuluivat puhtaasti snorklaten. Surin on siihen puuhaan huikean hieno paikka. Koralliriuttaa on saarilla kuulemma yhteensä 8 km2 (kuulostaa muuten todella paljolta, voikohan olla?)!
Saimme nauttia riutoista ajan kanssa. Myös pojat olivat tietysti innolla menossa mukana ja bongailivat otuksia siinä missä mekin. Nemolla oli odotuksia boxfishin näkemisestä ja se onnistuikin. Kilpikonnia pojat eivät kuitenkaan valitettavasti päässeet näkemään, sillä virtaus oli aika kova ja uintimatkaa syvälle alueelle hiukan liikaa.
Meillä oli tosi kiva tiimi; oppaamme ja kuskimme lisäksi vain Christophe & Tan Saksasta. Ei siis mitään hirveää väenpaljoutta eikä metelöiviä, pärskiviä ja kiljuvia kohkaajia. Paitsi että sellaiset ovat rasittavia, häslääjät myös karkottaisivat tehokkaasti eläimet. Nyt kuitenkin nautimme rauhasta ja samanhenkisestä porukasta - ja näimmekin sitten yhtä sun toista.
Saimme nauttia riutoista ajan kanssa. Myös pojat olivat tietysti innolla menossa mukana ja bongailivat otuksia siinä missä mekin. Nemolla oli odotuksia boxfishin näkemisestä ja se onnistuikin. Kilpikonnia pojat eivät kuitenkaan valitettavasti päässeet näkemään, sillä virtaus oli aika kova ja uintimatkaa syvälle alueelle hiukan liikaa.
Mertentutkijat liikenteessä. Enimmäkseen liikuimme longtaililla, välillä komeasti speedboatilla.
Meillä oli tosi kiva tiimi; oppaamme ja kuskimme lisäksi vain Christophe & Tan Saksasta. Ei siis mitään hirveää väenpaljoutta eikä metelöiviä, pärskiviä ja kiljuvia kohkaajia. Paitsi että sellaiset ovat rasittavia, häslääjät myös karkottaisivat tehokkaasti eläimet. Nyt kuitenkin nautimme rauhasta ja samanhenkisestä porukasta - ja näimmekin sitten yhtä sun toista.
Tässä vielä jokunen kuva herrasväestä itse teossa:
Kuka ehtii ekana veteen?! Peppe!
Kaikki ok, erityisesti ulkonäkö :)
Vielä yksi päivitys Surinilta olisi jossain välissä tulossa; kerron siitä "lastentarhasta", se ei ollutkaan ihan tavallisimmasta päästä.
Surin: Moken-kansa
Saimme kunnian vierailla mokenien, merimustalaisten kylässä. Merimustalaisten kalastajakyliä löytyy muualtakin, mutta Surinin mokenit elävät vielä aidosti ikiaikaista merimustalaisten elämää vailla huolia maallisesta omaisuudesta, vaatemuodista tai muusta vähemmän tärkeästä.
Mokeneilla ei ole uskontoa. He uskovat vain esi-isiensä henkiin ja pyrkivät elämään mahdollisimman vaatimattomasti, esi-isien henkiä tai merta suututtamatta. Niinpä mokenit esim. kalastavat vain rajallisesti, enimmäkseen he keräilevät nilviäisiä, merimakkaroita sun muuta ruoakseen. Ja siltikin, koska nämä ovat merestä peräisin, he lepyttelevät merta ja henkiä uhrilahjoin, esim. puisin venein, joihin pannaan ruokaa ja leikataan omia hiuksia, kynsiä tms. ja lähetetään merelle. Mokenit veistävät myös toteemeja, joista kuva alla.
Joka vuosi Surinin ja Burman mokenit kokoontuvat yhteen juhlimaan, uhraamaan, tanssimaan nuotiolla, vaipumaan transsiin ja lepyttämään henkiä. Mokeneilla ei ole henkilötodistuksia, passeja eikä viisumeita - Burmastakin vain tullaan merta pitkin ja poistutaan taas, kun on aika. Sitten palataan omille seuduille hyvästelemättä, sillä liikkuvien merimustalaisten maailmaan ei kuulu tervehtiminen eikä hyvästien jättäminen. He vain ilmestyvät ja katoavat jälleen. Samoin muistan kuulleeni mongolian hevospaimenten elävän.
Tsunami tuhosi mokenien vanhan kylän, mutta kaikki mokenit pelastuivat. He lukevat merta kuin me Hesaria ja tiesivät tsunamin tulevan. Kaikki ehtivät paeta ylös kukkuloille turvaan. Samaahan sanotaan myös villieläimistä; monet tiesivät paeta ennen aaltoa.
Visiittimme mokenien kylässä oli vaikuttava. Ehkä kuvat kertovat enemmän kuin itse lyhyen vierailun ja kuulemamme perusteella osaan:
Mokeneilla ei ole uskontoa. He uskovat vain esi-isiensä henkiin ja pyrkivät elämään mahdollisimman vaatimattomasti, esi-isien henkiä tai merta suututtamatta. Niinpä mokenit esim. kalastavat vain rajallisesti, enimmäkseen he keräilevät nilviäisiä, merimakkaroita sun muuta ruoakseen. Ja siltikin, koska nämä ovat merestä peräisin, he lepyttelevät merta ja henkiä uhrilahjoin, esim. puisin venein, joihin pannaan ruokaa ja leikataan omia hiuksia, kynsiä tms. ja lähetetään merelle. Mokenit veistävät myös toteemeja, joista kuva alla.
Joka vuosi Surinin ja Burman mokenit kokoontuvat yhteen juhlimaan, uhraamaan, tanssimaan nuotiolla, vaipumaan transsiin ja lepyttämään henkiä. Mokeneilla ei ole henkilötodistuksia, passeja eikä viisumeita - Burmastakin vain tullaan merta pitkin ja poistutaan taas, kun on aika. Sitten palataan omille seuduille hyvästelemättä, sillä liikkuvien merimustalaisten maailmaan ei kuulu tervehtiminen eikä hyvästien jättäminen. He vain ilmestyvät ja katoavat jälleen. Samoin muistan kuulleeni mongolian hevospaimenten elävän.
Tsunami tuhosi mokenien vanhan kylän, mutta kaikki mokenit pelastuivat. He lukevat merta kuin me Hesaria ja tiesivät tsunamin tulevan. Kaikki ehtivät paeta ylös kukkuloille turvaan. Samaahan sanotaan myös villieläimistä; monet tiesivät paeta ennen aaltoa.
Visiittimme mokenien kylässä oli vaikuttava. Ehkä kuvat kertovat enemmän kuin itse lyhyen vierailun ja kuulemamme perusteella osaan:
Arviolta 5-6-vuotiaat pojat vesillä. Moken-lasten sanotaan oppivan uimaan ennen kuin kävelemään.
Vene tai kanootti, yhdestä puusta veistetty.
Surin: Yön mystiset hahmot
Lupasin kertoa lenkoista ja oudosta liitäjästä. Hahmoista, jotka tekivät Surinin öistä jännittäviä, kiehtovia ja erityisiä.
Kaikki alkoi, kun Timo kävi teltalla kesken iltaruoan. Näin heti ilmeestä, että nyt oli jotain tapahtunut. Kyllä! Jokin outo iso liitäjä oli kahistellut puiden latvoissa ja laskeutunut ison puun rungolle. Lähdimme heti katsomaan ja siellä se yhä oli. Se eteni puussa nilkuttaen hyppimällä, pysähtyi, hyppi taas ylöspäin ja lopulta piiloutui oksistoon. Mikä ihme se oli? Ei lintu, ei lepakko, ei edes Batman.
Yhtäkkiä muistin lukeneeni, että Surinilla elää flying lemureita, suomeksi kaguaaneja. Kiipiviä otuksia, jotka kykenevät liitämään pitkiä matkoja lentopoimujensa varassa. Saimme pienen hetken päästä salaperäisen liitäjän uudelleen näkyviin, nyt taskulampun valokeilaan ja näimme sen kunnolla. Kaguaani se oli. Mieletöntä, että pääsimme näkemään sen! Googlesta taas löytyy kuvia, jos kiinnostaa. Meillä on vain yksi ainoa kuva ja se on näinkin tarkka :)
Tiesimme myös, että saarilla tavataan "lenkoa", lentävää koiraa (flying fox), joka on iso hedelmälepakko. Illan edetessä puiden latvustosta alkoi kuulumaan vikinää, kirskunaa ja säksätystä. Valtavat varjot liitelivät päidemme yläpuolella, oksisto kahisi. Siellä niitä oli! Hiippailimme fikkarien kanssa ja "metsästimme" lentäviä koiria. Saimme aika ajoin jonkin kiinni ja pääsimme ihailemaan niitä. Pää kuin ketulla, päällä pitkäliepeiset nahkatakit ja käsissä hedelmiä. Mahtavia tyyppejä! Ihan kuin kettu olisi pukeutunut naamiaisiin draculaksi tai mieltynyt goottivaatteisiin. Ja taas sinne googlen kuvahakuun.
Yöllä kuuntelimme teltassa pikkugoottien kinastelua ja kankaan tömähtelyä, kun ne heittivät hedelmänraatoja teltan katolle. Yhdellä tähtäsivät meitäkin silloin fikkaroidessa ja melkein osuivat.
Yön mystiset hahmot siis paljastuivat ja valloittivat meidät. Erityisesti sellainen lentävä koira olisi tehnyt mieli adoptoida. Sopisi hyvin tähän joukkoon. Hukka vaan olisi kateellinen, kun kaveri osaisi lentää...
Kaikki alkoi, kun Timo kävi teltalla kesken iltaruoan. Näin heti ilmeestä, että nyt oli jotain tapahtunut. Kyllä! Jokin outo iso liitäjä oli kahistellut puiden latvoissa ja laskeutunut ison puun rungolle. Lähdimme heti katsomaan ja siellä se yhä oli. Se eteni puussa nilkuttaen hyppimällä, pysähtyi, hyppi taas ylöspäin ja lopulta piiloutui oksistoon. Mikä ihme se oli? Ei lintu, ei lepakko, ei edes Batman.
Yhtäkkiä muistin lukeneeni, että Surinilla elää flying lemureita, suomeksi kaguaaneja. Kiipiviä otuksia, jotka kykenevät liitämään pitkiä matkoja lentopoimujensa varassa. Saimme pienen hetken päästä salaperäisen liitäjän uudelleen näkyviin, nyt taskulampun valokeilaan ja näimme sen kunnolla. Kaguaani se oli. Mieletöntä, että pääsimme näkemään sen! Googlesta taas löytyy kuvia, jos kiinnostaa. Meillä on vain yksi ainoa kuva ja se on näinkin tarkka :)
Tiesimme myös, että saarilla tavataan "lenkoa", lentävää koiraa (flying fox), joka on iso hedelmälepakko. Illan edetessä puiden latvustosta alkoi kuulumaan vikinää, kirskunaa ja säksätystä. Valtavat varjot liitelivät päidemme yläpuolella, oksisto kahisi. Siellä niitä oli! Hiippailimme fikkarien kanssa ja "metsästimme" lentäviä koiria. Saimme aika ajoin jonkin kiinni ja pääsimme ihailemaan niitä. Pää kuin ketulla, päällä pitkäliepeiset nahkatakit ja käsissä hedelmiä. Mahtavia tyyppejä! Ihan kuin kettu olisi pukeutunut naamiaisiin draculaksi tai mieltynyt goottivaatteisiin. Ja taas sinne googlen kuvahakuun.
Yöllä kuuntelimme teltassa pikkugoottien kinastelua ja kankaan tömähtelyä, kun ne heittivät hedelmänraatoja teltan katolle. Yhdellä tähtäsivät meitäkin silloin fikkaroidessa ja melkein osuivat.
Yön mystiset hahmot siis paljastuivat ja valloittivat meidät. Erityisesti sellainen lentävä koira olisi tehnyt mieli adoptoida. Sopisi hyvin tähän joukkoon. Hukka vaan olisi kateellinen, kun kaveri osaisi lentää...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)