Pierumiehen matkassa Amsterdamiin

Nyt ollaan Amsterdamissa ja odotellaan jatkolentoa. Ei siis vielä ihan hirveän lämpimissä maisemissa. Asteita 5 ja sumua, hrrr...

Pojat ovat reippaita ja innokkaita matkamiehiä. Tänne tultiin viimeisen päälle mallikkaasti huolimatta siitä, että molemmat ovat vähän flunssaisia ja laskeutuessa korvia särki. Nuhasuihkekaan ei siis auttanut riittävästi, vaikka varmaan helpotti.

Huvittavaa, että koneeseen mennessä kanssamatkustajat katsoivat kauhuissaan, kenen viereen tulee lapsiperhe, mutta todellisuudessa lapset olivat maailman kilteimmin ja kaikki meidän lähistöllä kärsivätkin intialaisesta pierumiehestä, joka saastutti ilmapiiriä aika huolella.

Toivotaan, että pitkä lento menee yhtä hienosti. Ja toivotaan, ettei pierumiehiä tule samaan koneeseen. No, kohta alkaa boarding, joten heippa taas!

Hullut pakkaajat

Viimeinen ilta ennen reissua. Nyt on niin väsynyttä väkeä tässä talossa, jestas... Tänään on kaikista hyvistä suunnitelmista huolimatta ollut tosi kiireinen päivä. Anteeksi kaikki, kenen soittoihin en vastannut, enkä ehtinyt soittaa takaisin. Toivottavasti saatte terveiset tätä kautta.

Reissuomaisuutemme - siis koko nelihenkisen perheen - kulkee kahdessa rinkassa ja yhdessä käsimatkatavarakassissa. Lapsilla on lisäksi pieni reppu, jonka itse kantavat. Olen tosi ylpeä kompaktista setistä, sillä...tätä ei usko kukaan: mukana on molemmille lapsille mm. kunnolliset pelastusliivit, säbämailat ja paketillinen vaippoja. Miksikö nuo raahataan Suomesta? Koska joka tapauksessa tarkoitus on kierrellä ja tämä ensimmäinen siirtymä tehdään helposti lentokoneella ja taksilla. Poikia emme vesille vie ilman järkeviä liivejä (sellaisiin styroxviritelmiin ollaan tutustuttu tuolla suunnalla). Todennäköisesti kuitenkin jossakin vuokrataan kajakit tai jotkut melootit ja muutenkin on tarkoitus olla vesillä. Vaippakauppaan ei ensimmäiseksi jaksa raahautua. Ja täytyyhän säbämiehillä pelivehkeet olla, kun jääkiekkotreenitkin jäävät väliin...

Sitä oppii itsestään ja omaisuudestaan kaikenlaista, kun miettii, millä pärjätään muutama kuukausi. Sitä miettien siirryn nauttimaan Kymmenen Uutisista. Viimeisistä vähään aikaan...

Seuraavan kerran meistä kuuluu sitten vähän lämpöisemmistä maisemista. Siihen asti: Puspus, hali hali!

Hector - Mandoliinimies

Innostavaa!

Ihana ja tunnelmallinen mökkijoulu on vietetty. Osin sitä vietettiin pelkän takkatulen ja kynttilän loisteessa, kuten niin monessa muussakin taloudessa tänä vuonna. Mutta meille se sopi, nyt ei sentään puita kaatunut ja muutenkin kaikki sujui ongelmitta. Sähköt saatiin muutaman tunnin sisällä takaisin. Olipahan hyvää totuttelua askeettisempaan elämänmenoon, jota kohta päästään kokemaan enemmänkin.

Eilen kun palattiin mökiltä kotiin, tuli taas pienen luokan paniikki. NYT ei ole enää aikaa millekään viivyttelyille tai tekosyille, vaan asiat on tehtävä heti, jos niitä meinaa tehdä. Tarkoitan reissuvalmisteluja. To do-lista on edelleen pitkä ja siellä on joitakin ärsyttävän työläitä hommia. Ja paljon, paljon varmistettavaa, tarkistettavaa ja vahvistettavaa. Tänään tosin saatiin paljon aikaiseksikin, kun lapset olivat hoidossa ja meitä oli kaksi aikuista käsiparia tekemässä. Välillä, kun olen yrittänyt saada jotain aikaiseksi lasten kanssa, on menty tyylillä yksi-askel-eteen-kaksi-taakse. Kuinka paljon kaksivuotias ehtiikään, kun selkänsä kääntää! Mutta parasta on se, että lapset ihan tosissaan osallistuvat innoissaan ja parhaansa mukaan valmisteluihin.

Joulupukki muuten toi meille huikean innostavan kirjan: Mad World, Seikkailijan Atlas. Saimme sen oikein Madventures-sankareiden omistuskirjoituksin ja Fantastisen Reissun toivotuksin koko perheelle. Jotenkin toi kirja, samoin kuin sen edeltäjä Kansainvälisen Seikkailijan Opas (suosittelen), sytyttävät ainakin allekirjoittaneessa sen päiväisen reissukipinän, että melkein mahaan sattuu. Tekee mieli jo pakata se rinkka ja mennä! (Ja niin se kyllä on pakattavakin, ei sen puoleen)

Huomenna ajellaan aamulla Kirkkonummelle piikitettäviksi. Tai ei me ihan kaikki saada piikkiä, vain lapset tällä kertaa. Sitten alkaa olla rokotusruljanssi kunnossa ja jäljellä on vain mun hevoskuurini tähän supersitkeään flunssaan. Sen kuurin sain viime viikolla ihanalta lääkäriltä, joka vastaanoton jatkoksi hehkutti meidän tulevaa reissua, printtasi mulle netistä yhtä sun toista kiinnostavaa ja totesi, että on se vaan hienoa, kun nuoret uskaltaa lasten kanssa mennä (nuoret?! Haa!). Lasten vastustuskykykin saa huiman boostauksen, lääkäri sanoi. Tuli tosi hyvä mieli. Etenkin tuli hyvä mieli sen ihanan lääkäritädin spontaanista kommentista, kun kerroin että tällaiseen reissuun oltaisiin lähdössä. Se kommentti tulee joka päivä mieleen monta kertaa ja antaa hirveästi virtaa. Se oli ihan yksinkertainen sana, mutta siinä paikassa niin oikea. Juuri sillä oikealla äänenpainolla esitettynä: "INNOSTAVAA!"

Päivän nappi YES, päivän asu NO

Tänään sain joulukalenterista B-hepatiittipiikin. Timpalle tuli lavantautikapseli. Lapsilla on kyllä onneksi semmoiset kivemmat joulukalenteritkin. Itse kuitenkin tyydyn tähän "koko perheen nappi- ja neula"-tyyppiseen ratkaisuun ja koetan avata joka päivä kullekin oikean luukun. Siinä riittää yhdelle päälle riittävästi muisteltavaa.

Aloittelimme myös pikku hiljaa pakkaamista. Siitä helpoimmasta startattiin, siis vaatteista. Joulun jälkeen on sitten "tarvikkeiden" vuoro. Tarvikkeisiin laskettakoon kaikki ne lukemattomat tilpehöörit, jotka nyt vaan täytyy pakata mukaan: läppäri ja kaikki elektroniikkka adapterista latureihin ja kameroihin, lääkkeet, lasten muutama rakas lelu, maskit&snorkkelit, kylppäritarvikkeet kynsisaksista vaippoihin ja hammasharjoihin jne. Tarvikkeita tulee väkisinkin kamalasti, joten niistä vaatteista tingitään. Kolmen kuukauden aikana rakkaat uskolliset reissukaverini - tuhannen kauhtuneet tummanvihreät pellavahousut - tullaan näkemään aika usein. Päivän asun sijaan voimme esitellä kuukauden asun. Että mikään muotiblogi tästä ei kyllä tule, hah haa. Ei sillä, että sitä tältä herrasväeltä kukaan odottaisikaan.

Haloo Helsinki! - Maailman Toisella Puolen

Turvallisuudesta

Turvallisuus, aivan erityisesti lasten, on asia, jota on pitänyt paljon miettiä. Tiedän myös, että lähellämme on ihmisiä, jotka toivovat ja rukoilevat, ettei vaan mitään pahaa sattuisi. Ja tietysti itsekin toivon ja rukoilen (ja uskon) niin. Mutta koska asia tuli puheeksi tänään, tekee mieli kirjoittaa siitä vähän.

Tietenkään emme lähtisi, jos itsellämme olisi epäilys, että tässä ei nyt kaikki ole ihan reilassa. Turvallisuus on tärkeämpää kuin mikään muu. Lapset ovat aarteemme, rakkaammat ja tärkeämmät kuin mitkään maailman elämykset ja ihmeet. Mutta toisaalta jos elämässä haluaa kokea ja nähdä asioita, ei voi jäädä kotiin.

Mietin oman elämän vaarallisimpia hetkiä - tai sellaisia, milloin on ollut lähellä sattua jotakin. Moni on tapahtunut kotona tai kotimaisemissa. Olen ollut kahdessa suht rajussa autokolarissa, joista molemmat tapahtuivat kaupunkialueella. Toisesta lähdin kaulatuen kanssa, toisen jälkeen vietin joulua Jorvin sairaalassa. Vammat muuten tulivat enimmäkseen turvavyöstä.

Hevosten kanssa on ollut pari vaarallista tilannetta, jotka olisin mieluusti voinut jättää kokematta, mutta silti se harrastus on antanut mielettömästi hienoja hetkiä ja toivottavasti jatkossakin antaa. Pienenä kuulemma suklaanhimoissani kähvelisin joulukuusen suklaakoristeen ja meinasin tukehtua sen tinapaperiin. Kerran taas olin halkaista kalloni, kun ketteränä hyppäsin veneen keulasta rantakalliolle, mutta tennari tarttui kaiteeseen ja putosin pää edellä ihan kallion viereen mereen. Silloinkin onneksi sattui sieluun enemmän kuin otsalohkoon.

Kun Nemo oli vauva, sattui niin, että kyläpaikassa lipputanko kaatui vaunusta metrin päähän. Voiko sellaista edes tapahtua? Näin painajaisia tosi pitkään. Silti ehkä kaikkein rajuin kokemus tapahtui toissa kesänä mökillä, tutussa ja turvallisessa paikassa kauniina kesäpäivänä. Kuruun iski syöksyvirtaus ja sen raivo oli sanoinkuvaamatonta. Kun ympäriltä kaatuu noin 70 isoa runkoa puolen minuutin aikana, se ei ole mikään vaaraton pikku tuulenpuuska... Onneksi satuttiin olemaan sisällä. Olimme juuri tulleet järveltä ja Nooa oli onneksi herännyt päiväunilta vaunuista.

Tämän tarkoitus oli vain sanoa, että missä vain voi sattua, jos on sattuakseen. Tuolla reissussa otetaan iisisti. Yhtään turhaa turvallisuusriskiä ei oteta. Älkää siis rakkaat murehtiko. Emme aio hölmöillä. Vakuutukset on hoidettu kuntoon. Raportoimme ahkerasti kuulumisistamme. Ja tosiaan: Ainakin olemme siellä turvassa paleltumavammoilta ja mustalta jäältä!

Aikataulutusta

Buukattiin eilen Bangkokin hotelli, siis se, jossa toivumme ekat 3 pv lentomatkasta. Samalla käydään vähän tutustumassa "tulininjojen temppeleihin" (kysykää vaikka Nemolta, jolle Ninjagot ovat nyt SE juttu) ja isoon kaupunkiin muutenkin - sen verran kuin pienet jaksavat.

Eilen illalla teimme myös lentojen selvitys- ja aikataulutustyötä. Viisumikäänteiden vuoksi tietyt maidenväliset lennot on hankittava jo etukäteen ja koska lasten kanssa ollaan liikkeellä, yritämme katsella lennot siten, ettei tule ihan tyhmiä aikatauluja. Esim. niin, että jos lähdemme tällä aamupäivän lennolla Langkawilta Kuala Lumpuriin, ehdimme lentää illaksi Saigoniin niin, että lapset vielä jaksavat pysyä hereillä. Tai että jos paluulentomme Vietnamista laskeutuu tiettyyn aikaan, ehditäänkö siitä tällä karavaanilla sujuvasti vielä yöjunan/-bussin kyytiin kohti Koh Samuita.

Eilen muistui mieleen eräs juoksulegi Bangkokissa. Silloin oltiin onneksi kaksin liikenteessä. Oli nimittäin lomamme viimeinen päivä ja aamupäivällä lähdimme Koh Changilta bussilla kohti Bangkokia. Siinä meni päivä leppoisasti, mutta peeveli: illalla kun oltiin päästy Bangkokin laitamille, bussi levisi tielle. Kuski sanoi, että hän koettaa korjata sen rakkineen, mutta aika hasardihommalta vaikutti. Ei ollut yhtään ylimääräistä aikaa hukattavaksi, lento oli lähdössä. Takseja tai muitakaan menopelejä ei näkynyt missään. Puolen sekunnin miettimisaika, rinkat selkään ja sitten juostiin! Paikallisen poliisiaseman ikkunaa raapimaan... sieltä saimme apua ja taksin. Ehdittiin lennolle! Lasten kanssa toivottavasti tuommoisiin urheilusuorituksiin ei tarvitse ryhtyä. Aikataulutetaan siis löysin rantein...

Onnea koko perheelle

Nyt alkoi loma. Vähän samanlainen olo kuin äitiyslomalle jäädessä: siivosin työpöydän, unohdin laittaa sähköpostiin viestin, huomasin ulko-ovella tuhatsata pientä asiaa mitkä piti vielä tehdä... Kävelin sitten toimistolta ulos vähän hölmistyneenä. Nytkö tämä päivä jo tuli?

Sitten kotona, kun asettelin saamaani ihanaa kukkakimppua ("tämmöinen majesteettisen korkea, mutta vähän hörhö") maljakkoon, iski tajuntaan se tosiasia, että laskettuun aikaan on enää aika vähän: 17 päivää; vähän yli 2 viikkoa. Ja joulu on siinä välissä. Vaikka mitä on tekemättä, voi apua. Paniikki. Siis Vaikka Mitä!

Nyt ei tarvitse pestä ja viikata potkuhousuja, koska vaatetta otetaan niin vähän mukaan ja nekin vähät rypistyvät rinkassa. Se laukkuhan kaikissa äitiysoppaissa neuvotaan pakkaamaan valmiiksi siltä varalta että lähtöhetken kiireessä ei enää äidillä lanttu leikkaa. No ei tällä äidillä ainakaan, vaikka ei ollakaan lähdössä laitokselle vaan Helsinki-Vantaalle. Siis mitä sinne laukkuun nyt sitten pitikään pakata??? Mitä oikeasti tarvitaan? Mikä on liikaa?

Pitää muistaa laittaa kaikille viestiä, että "Nyt se sitten on menoa". Ja sitten myöhemmin, että "Äiti ja lapsi voivat hyvin". Toivotaan, että tässäkin tapauksessa voivat; äiti ja molemmat lapset,  samoin isä. Sitten kavereilta tulee viestejä, että "Voi ihanaa, nauttikaa" ja "Onnea koko perheelle!". Kyllä suunnitelmissa on nauttia ja kyllä, tosiaan myös toivon onnea koko perheelle. Oikein todella paljon onnea! Sitä tarvitaan. Ja terveyttä, pitkämielisyyttä ja kaikkea muutakin hyvää ja kaunista.

Itselläni ainakin on aika pian h-hetken jälkeen takonut päässä Yksi Iso Kysymys: Tuleeko sitä maitoa?! Ja voi... Ei sitä tällä kertaa tule. Sitä lapsillekin on nyt koetettu jo varoitella: Ei tule maitoa, ainakaan kovin runsaasti. Korviketta on juotava; mehua ja vettä. Itsellekin se on vaikeaa, koska normipäivänä maitoa menee litra kerrallaan. Kylmänä isosta lasista! Vaan ei siellä reissussa. Siellä ei maitoa heru.

Paitsi kookosmaitoa.

Kannattaako?

Olen muutaman kerran saanut vastata kyselyihin: "Mistä te keksitte noin älyvapaan idean? Kannattaako?" Niin, eihän tässä muuten mitään erityisen eksoottista ole, mutta tietysti kahden pienen kanssa lähteminen asettaa omat haasteensa - etenkin kun se pienempi on yhä vaipoissa ja kaiken lisäksi allerginen vaikka mille ruoille. Ja kun nyt kuitenkin tarkoitus on kierrellä, ei asua yhdessä paikassa kuukausitolkulla. Niin, no, voihan se olla että itsekin tulee moneen otteeseen kyseltyä mielessään:"Mistä me keksittiin näin älyvapaa idea? Ja kannattaako tämä?"

Mutta toisaalta; taaksepäin kun katsoo, niin kaikki ne pöllöt ideat kai on olleet parhaita. Noita samoja kysymyksiä on voinut veivata kahden taloprojektin tiimellyksessä. Tai silloin, kun Timppa lähti vuodeksi Eritreaan, vaikka meille oli kerrottu, että juuri sinne sitten EI kannata mennä (Kannatti muuten!). Ja kyllä kai sitä tuli mietittyä silloinkin, kun Atlantin ylityksellä oksensin joka päivä useamman kerran. Kannatti sekin. Paitsi vastatuuleen...

Tästähän nyt ei tosiaankaan ole tarkoitus tulla mitään maailman erikoisinta, kunnianhimoisinta tai ylellisintä matkailuprojektia. Pienellä budjetilla mennään ja avoimin mielin. Voi olla, että matkanteko on hidasta, voi olla että ollaan pitkiä aikoja paikallamme. Emme edes haaveile kauhean haastavista kohteista, eikä sukeltamaankaan varmaan ainakaan useasti päästä. Mutta silti uskon, että kokemuksesta tulee ikimuistoinen.

Mitä tulee haasteisiin ja hankaluuksiin... niitähän tulee varmasti riittämään. Missä iskee jalla? Mistä ei saa vaippoja? Missä ollaan, kun 24/7-yhdessäolo alkaa nyppiä? Ja koska lapsille tulee reissuväsymys? Mutta toisaalta, kannattaako noita niin ennalta murehtia? Varaudutaan mihin pystytään, muu otetaan vastaan sitten, kun aika on. Hirveä määrä lääkkeitä on hankittuna, osa jopa kahteen kertaan. Jätin nimittäin pussillisen rokotteita lämpimään ja niistä ei sitten enää ole iloa. Uudet vaan apteekista. Ei muuten ole halpaa lystiä, ei... Että kannattiko se? Ei.

Alku

25 päivää lähtöön. Eilen satoi Vapaalaan ensilumi. Talvi alkoi. Myös bloggaajan uramme alkoi: Raapaisin juuri kasaan tämän blogin, jonka on tarkoitus olla päiväkirjanamme ja yhteydenpitovälineenämme Suuren Seikkailun ajan.

25 päivän päästä istumme lentokoneessa matkalla Amsterdamista Bangkokiin. Aamulla olemme lentäneet Helsingistä, me ja kaikki mahanpohjassa lepattavat perhoset. Nyt, vaikka reissun alkuun on alle kuukausi, kaikki tuntuu vielä tosi kaukaiselta. Enemmän mietityttää poikien talvikenkätilanne kuin se, missä asumme ensimmäisten kymmenen hotellipäivän jälkeen.

Nyt kuitenkin kynttilät ikkunalle palamaan ja malja itsenäiselle Suomelle. Vielä saa Aasia hetken odottaa...