Bangkok: Läpikulkumatkalla

Ihanaa, tuttu Enkelten kaupunki, täällä taas! Tuntui kotoisalta astua Air Asian punaiseen koneeseen ja sieltä hetken päästä Bangkokin lentokentälle. Ei tarvinnut ihmetellä. Kaikki toimi.

Heitimme aamulla hyvästit Vietnamille. Cam on, Viet Nam = Kiitos Vietnam. Kolme viikkoa oli mielenkiintoinen, mutta raskas. Vietnam on kiinnostava, ristiriitainen, itsepäinen, ihana ja rasittava maa. Se ei jätä kylmäksi. Kuumentaa tunteita jatkuvasti, milloin hyvässä, milloin pahassa. Jokainen paikka, jossa kävimme, oli omanlaisensa - aivan erilainen kuin muut.

Mui Ne, se rantapaikka, sytytti meitä vähiten. Se tuntui jotenkin feikiltä, paitsi varsinainen kalastajakylä kalastajineen, jos muistatte.
Nha Trangista pidimme koko perhe, sen kaupunkimaisuudesta, tekemisen mahdollisuuksista, tietynlaisesta sivistyneisyydestä ja helppoudestakin. Lasten kanssa sillekin osaa antaa arvoa. Se oli helppoudessaan kiva paikka. Ranta oli hyvä. Ja pääsimme vesillekin!
Hoi An oli kuin satua. Pullon henki olisi voinut ilmestyä joltakin pikkukujalta, tai Kiinan keisari. Se oli täynnä ärhäköitä, päällekäyviä kaupustelijoita, huijareita ja kerjäläisiä, mutta myös taikaa, lumoa ja kuiskauksia menneiltä vuosisadoilta. My Sonin rauniot. Ja ihanaa Bia Hoita, tuoreolutta, joka valmistuu yön yli ja on raikasta, alkoholipitoisuudeltaan laimeaa, hyvän makuista ja käytännössä ilmaista (15 senttiä/tuoppi). Mulle Hoi An oli Vietnamin kohokohta, mutta luulen, että perheen miehille se oli liian ristiriitainen ja intensiivinen ollakseen ykkössuosikki.
Dalat oli toista maata. Viileä (täkäläisessä mittakaavassa eli päivällä +28, illalla ja yöllä +16), sivistynyt (edelleen täkäläisessä mittakaavassa) ja rauhallinen. Ja kaunis, tietysti. Siellä kukaan ei tyrkytä tai huutele. Easy riderit tekivät Dalatistamme unohtumattoman. Ja mäntymetsäiset maisemat.
Saigon on Saigon. Me näimme sen vain kahdella läpikulkuyöpymisellä, mutta emme erityisesti kaivanneet enempää. Miljardibiljardia mopoa, saman verran ihmisiä. Mutta ei siitä huono maku jäänyt.

Nyt kun olemme Thaimaassa, voin tämänkin sanoa: Vietnamin liikenne on hirveää, mielipuolista, hengenvaarallista kamikaze-hurjastelua. Kaikki ajavat mahdollisimman kovaa keskellä tietä ja aina ohitetaan kun voidaan. Ei väliä mitä tai keitä tulee vastaan ja kuinka lähellä. Mistään liikennesäännöistä, liikennemerkeistä, kaistaviivoista tai muusta ei ole kuultukaan. Se väistää, jolla pokka pettää ensin. Rekka on kingi, bussi ja kuormuri tasapäisiä, muut pärjätköön kuinka taitavat. Vastaantulijalle näytetään pitkiä valoja päin naamaa ja torvea soitetaan kilpaa: kenellä on kovimmat äänet. Kukaan ei koskaan - koskaan - jarruta. Mopot ajavat jalkakäytävillä, terasseilla, jopa sisälle hotelleihin. Eilen näimme yhden mopoilijan yliajon (onneksi kaupungin hitaassa ruuhkassa, eli henki säilyi) ja samassa ruuhkassa myös systeemin, jossa 3 miestä ajoi viittä mopoa. Joo. 5 mopoa rinnakkain, joka toisessa kuski. Kätevää!

Mutta nyt siis tosiaan ollaan Thaimaassa. Moni asia on paljon iisimpää. Päätimme eilen illalla toimintasuunnitelman ja sekin tuntuu nyt ihan hyvältä: tulimme lentokentältä Khao San Roadille ja otimme halvan päivähuoneen intialaisten pitämästä majatalosta. Ostimme viereisestä kojusta bussiliput. Nooa nukkuu päikkäreitä ja mä istun täällä kuppaisessa takahuoneessa/porraskäytävässä kirjoittamassa blogia ja väistelen herttaista siivoojatätia, joka ramppaa portaita ylös alas. Nemo ja Timo pelaavat korttia alakerran ravintolassa. Kolmen tunnin päästä astumme yöbussiin, joka vie meidät Koh Samuin maisemiin (lauttalippu kuuluu pakettiin, eli mahdollisimman simppeliä). Aikaistimme Samuin hotellibuukkaustamme yhdellä päivällä, eli huomenna pääsemme sinne suoraan. Mahtavaa, 2 viikkoa samassa paikassa, hyvässä hotellissa jossa on uima-allas, iso parvekkeellinen huone ja aamiainen. Kiitos Citydeal. Onneksi päätimme ottaa sen tähän väliin Vietnamin jälkeen. Lepo ja rauha tekee nyt hyvää (jos osaamme pysyä paikoillamme). Paitsi että mulla alkaa kai mopokoulu, Timppa sanoi että neljä päällä ajaminen riittää nyt...

Olemme puhuneet asioista, joita on ikävä: Perhe ja ystävät ykkösenä. Pojilla omat lelut ja päiväkotitouhut kaverien kanssa. Jääkiekko. Auto. Keittiö, hella ja jääkaappi. Raikas ilma. Suomalaiset tavat. Kunnon suihku. Pesukone. Uutiset ja Hesari. Portviini (Timppa). Jälkiuuniruisleipä, juusto, kylmä maito ja lohikeitto ja toisaalta juustofondue (Mari)... Mutta meillä käynnistyi reissun vaihe 3 eli vimppa kuukausi. Suomeen palataan, ennen kuin sitä edes ehtii tajuamaan. Vielä on tavoitteita, odotettavaa, haaveita. Ei niitä uskalla sanoa tässä, mutta katsotaan, josko osa toteutuisi. Kohta lähdetään yrittämään!