Koh Tao: Hui hai!

Oli synkkä ja myrskyinen yö....

Ei vaan oli hieman tuulinen aamu Siaminlahdella. Taivaalla kummitteli tummia pilviä, vaikka taivas olikin vielä sininen. Ukkosta oli luvattu. Ja me suuntasimme Shark Bay-nimellä tunnetulle lahdelle. Hotellin sukellusopettaja oli vinkannut että siellä voisi olla nähtävää. Sinne!

Timppa vahvempana lähti ensin aallokossa kartoittamaan lahtea ja sen riuttoja. Minä jäin lasten kanssa rannalle. Jo heti aluksi päätimme uida suoraan riittävän ulos turvapoijujen ohi, sinne, missä riutta laskeutuu. Syvissä vesissä ne isot kalat uivat. Siellä kellui pari sukelluspaattiakin, joten Timo suuntasi niiden kylkeen ja pyöri siellä suunnalla hyvän tovin. Ajattelin, että nyt on sitten tosi hienot maisemat varmaan. No, Timo palasi ja sanoi, että näkyvyys on surkea (aallokko myllytti hienoa hiekkapohjaa). Ei juuri mitään ollut näkynyt lahdella, ei isompaa eikä paljon pienempääkään nähtävää. Piti mennä tosi pitkälle, että vesi kirkastui. Siinä vaiheessa taivaskin oli tummennut, joten ei hyvältä näyttänyt mun kannaltani. Mutta eipä sitä rannassa mököttämälläkään mitään näe, joten maski naamalle ja menoksi.

Sukelluspaatit häipyivät ja niiden kiinnityspoiju oli mun kiintopisteenäni, kun aallokossa potkin kohti merta. Siellä ei ollut ketään muita. Matkaa oli roimasti. Aallot löivät välillä yläkautta sisään snorkkeliin ja suolavettä sai räkiä keuhkojen täydeltä. Katse oli pidettävä vedessä, sillä pari kertaa kun etsin poijua, meri näytti niin luotaantyöntävältä ja harmaalta ja yksinäiseltä, että meinasi tulla pupu pökään. Myös siksi, että nyt oltiin menossa haita etsimään. Suoraan sanoen pelotti ihan perkeleesti. Ei helpottanut tieto, että viereisellä lahdella tavataan paitsi riuttahaita, myös huhun mukaan tiikerihaita, kuulemma sellaisia kilttejä. Pidin itseäni kädestä ja purin hammasta. Ajattelin vain mielessäni: "En ole vellihousu, en ole vellihousu. En ole tullut tänne pillittämään vaan näkemään haita ja nyt mä ne hait etsin. Älä räpiköi, ui rauhallisesti. Ui nyt, äläkä ulise! " En tiedä teistä, mutta mulle hai on jotenkin myyttinen, pelottava hahmo, vaikka olen niitä sukeltaessa nähnytkin. Pinnalla kahden elementin välillä räpeltäessään sitä kuitenkin on jotenkin niin avuton, toisin kuin sukelluskamoissa siellä oikeasti veden alla. Huono näkyvyys ja se että olin yksin liikkeellä kaukana rannasta, kuitenkin teki homman vielä hivenen epämiellyttävämmäksi. Toisaalta pelkäsin näkeväni haita, toisaalta vähintään yhtä paljon toivoin.

Jouduin pyörimään jonkun aikaa noin 10 metriä syvällä alueella ja etsimään, kun sitten yhtäkkiä näin sen! Harmaa hahmo liukui alapuolellani rauhallisesti, hiljaa. Jestas, että se oli hieno! Uskomattoman kaunis eläin. Pelko unohtui saman tien, näky oli mykistävä. Se on kai aina. Mua taisikin pelottaa enemmän iso harmaa meri ja se satujen mielikuva haista, kuin itse oikeat hait. Seurailin haita (rauhallinen black tip) jonkin aikaa, sitten jatkoin eteenpäin. Ihan pian näin toisen. Mua alkoi hymyilyttää jopa, sillä se näytti jotenkin tosi pullealta. Laiskanpulskee jalli... Ei se ollut hurja, verenhimoinen peto, vaan kaunis iso eläin. Sitä oli hieno tarkkailla. Pikku hiljaa jouduin sitten palailemaan rantaa kohti. Aurinkokin paistoi taas, sää oli kaunis, lahti poijujen sisällä oli tyyni, fiilis oli mieletön! Olin paitsi osoittanut kiitettävää itsekuria ja voittanut pelkoni, myös onnistunut löytämään kaksi haita. Hyvä minä!

Jess!!! Kaksi! (Katsokaa, mitä sakkaa vesi on rannassa. Yhtään ei näy läpi. Kauas sai mennä, ennenkuin näkyvyys selkeni.)

Timo lähti sitten vuorostaan taas. Nyt tiesimme oikean suunnan ja sieltä ne hait löytyivät. Hienoa, että molemmat siis näimme ne! Mutta, kuten asiaan kuuluu, tarinassa on vielä lisäkäänne. Haihavaintoihinsa tyytyväinen Timppa palaili kohti rantaa. Syvyyttä oli enää parin metrin verran, näkyvyyttä ei lainkaan. Poijuilla rajattu alue oli ihan siinä vieressä, kun..... tadadadaaa.... miehenmittainen hai liukui ihan Timon vierestä! Oliko otus likinäköinen, äärimmäisen utelias vai kierolla tavalla huumorintajuinen?! Voin kuvitella, että tunne oli ikimuistoinen. Mitään et näe, mutta hai ohittaa sinut ihan vierestä. Tuleeko se takaisin? Onko niitä lisää? Mitä sillä on mielessä? Timo ei ollut ihan yhtä hymyä, kun nousi rantaan...

Nemolla oli vähän suru puserossa, kun hän ei päässyt hairetkelle. Nemo odotti kovasti ensimmäisiä haihavaintojaan, mutta olosuhteet olivat nyt vähän kököt. Toivotaan, että toinen sauma tulee vielä tämän reissun aikana. Huomenna menemme aamusta johonkin, missä on parempi näkyvyys. Ehkä takaisin Nangyuanin maisemiin.

Mutta summa summarum: Me onnistuimme löytämään tänään haita ja meitä ei kenenkään tarvitse ikinä kutsua pelkureiksi. Täällä on naiset rautaa ja miehet kans! :)